Sanctuary
The Year the Sun Died
Century Media
1980-luvun lopulla pari levyllistä ilmavaa ja melodista jenkkipoweria tehnyt Sanctuary oli aikoinaan mainio ja tunnistettavalla soundilla pelannut yhtye. Sanctuary vuosimallia 2014 on sen sijaan jotain aivan muuta. The Year the Sun Died ei ole katastrofi, ei edes suoranaisesti huono, mutta pettymys joka tapauksessa.
Alkuperäinen miehistö on kasassa kiitettävästi, vain toinen kitaristi on vaihtunut matkan varrella. Tästä huolimatta 25 vuoden levytystauko on muuttanut bändin soundia melko perusteellisesti. Ensimmäinen järkytys – joskin odotettu sellainen – on täyteen ahdettu ja kompressoitu äänimaailma, jonka jyräävässä raskaudessa ei ole juurikaan persoonallisuutta.
Toinen muutos löytyy Warrel Danen laulusta, joka on edelleenkin jumalaisen hienoa ja täynnä tunnetta. Luonnollisesti se on myös huomattavasti matalampaa ja tummasävyisempää kuin kasarilevyillä kuultu hysteerinen kiljunta.
Toisin sanoen sekä musiikki että laulu on tuotu tähän päivään. Riffejä lyödään tiskiin jatkuvalla syötöllä ja sävellykset ovat lohduttoman alakuloisia. Hukkaprosentti on vain valitettavasti liian kova. Muutamaan otteeseen oikein hämmästyy huomatessaan, kuinka kevyin eväin kappaletta kehdataan liikuttaa. Esimerkkinä tästä on täydellisen tyhjänpäiväinen Question Existence Fading, jonka kankeanraskaat riffit ja laulumelodiat eivät anna kappaleelle minkäänlaista eloa.
Musiikin ahdistava synkeys, Danen muuttunut laulu ja moderni tuotanto tuovatkin levyn huomattavasti lähemmäksi Nevermoren levytyksiä. Ei tätä oikein vanhan Sanctuaryn jatkeeksi osaa mieltää, vaikka nimi ja pääosin myös miehistö sattuvat samat olemaankin.
Kappaleiden skaala ulottuu I Am Low’n tunnelmoinnista raskaampaan mättöön. Arise and Purify on tehokkaan tarttuva avausraita, joka voisi löytyä sellaisenaan Nevermoren levyltä. Viimeisenä kuultavan nimiraidan kertosäe laittaa väristyksiä selkäpiihin, mutta tämä tunnelataus tulee liian myöhään. The Year the Sun Died luottaa liiaksi riffeihin ja raskauteen, kun ainakin itse olisin toivonut sävykkäämpää, syvällisempää ja enemmän vanhaa jenkkipoweria kumartavaa ilmaisua.
Uudemman Nevermoren ystävät ottavat tämän varmasti omakseen. Samanlaista progressiivista nerokkuutta ja sävelmien rikkautta Sanctuaryltä ei kannata kuitenkaan odotella. Kokonaisuus on melko väritön ja osaksi jopa tylsä – tämä siis Sanctuaryn omalla asteikolla, joka on kieltämättä huomattavan vaativa. Lähesty varoen.