En tiedä, miten ihmeessä minulle oli kehittynyt käsitys Romesta hikisenä kumihousugootteiluna, sillä Jérôme Reuterin hengentuotoksena syntynyt musiikki kasvaa ainakin tämän 13. albumin perusteella tiukasti eurooppalaisen neofolkin maaperästä.
Vielä iloisempi yllätys on, että Le Ceneri Di Heliodoro on genressäänkin todella kiehtovan monipuolinen teos. Sen musiikki ei rajoitu pelkkään menneiden aikojen akustiseen folkhaikailuun, vaan reviiri laajenee tyylillä myös vanhan mantereen ulkopuolelle.
Rome jatkaa ansiokkaasti Death in Junen kaltaisten 1980-luvun alussa aloittaneiden genrepioneerien musiikillista perintöä, mutta siinä kuuluu myös samoista lähtökohdista startanneiden, myöhemmin eri suuntaan musiikkiaan vieneiden artistien vaikutus. Paikkapaikoin ollaan hyvin lähellä Nick Caven tummasävytteistä kansantarinointia tai Behemothin Nergalin countrya, bluesia ja folkia yhdistelevää sooloprojektia Me and That Maniä.
Herkkähipiäisimmät saattavat tulkita levyn sisällön epäilyttäväksi paitsi sen tyylin myös tekstien Euroopan yhtenäisyyttä ja Amerikka-suhteita koskevan huolen sekä siellä täällä kuultavien militanttisesta jämäkkyydestä mielikuvia herättävien musiikillisten tehokeinojen vuoksi. Sisältöön tarkemmin tutustumalla pirut saattavat jäädä maalamatta seinille, ja jäljelle jää kyky nauttia melankolisen kauniista ja koskettavasta musiikista, jolla voi vaivata päätänsä halutessaan.