Jos yhtyeeseen on isketty viisi henkilöä, joista jokainen on ollut jossain vaiheessa In Flamesin jäsen ja joukkoon kuuluu vieläpä bändin perustajahahmo, joka kirjoitti aikoinaan suuren osan sen kappaleista, tyylisuunnasta ei liene epäselvyyttä?
No ei todellakaan. Days of the Lost on alusta loppuun silkkaa melodisen death metalin juhlaa, tavaraa, jota ei voi ylenkatsoa oikein mistään kulmasta – siis jos nyt oletetaan, että kyseinen lajityyppi on ylipäätään lähellä sydäntä.
Poistuttuaan In Flamesistä vuonna 2010 Jesper Strömblad on äänittänyt yhden levyn The Haunted -laulaja Marco Aron sisältäneen The Resistance -yhtyeen ja kaksi suomalaisväriäkin kantaneen Cyhran kanssa. Nyt ollaan kuitenkin niin miehen osaamisen ydinalueella kuin olla saattaa, ja voisikin luulla, että mies on
säveltänyt koko Days of the Lostin.
Totuus on hieman toinen, sillä projektin alkysykäys ja ilmeisesti myös merkittävä osa sen materiaalista on peräisin yhtyeen toisen kitaristin Niclas Engelinin mietintämyssystä. Kaverusten – kuten eittämättä koko viisikon – koronakurimuksen marinoima yhteistyö on joka tapauksessa ollut ilmeisen hedelmällistä.
Jos alkuun pohditutti suuresti, mitä järkeä Dark Tranquillityn keulilla edelleen kovaa jälkeä tekevän Mikael Stannen oli tarttua ”samanlaista” musiikkia soittavan kovan profiilin projektin laulumikrofonin varteen, naputtamani lainausmerkit ratkaisevat lopulta pelin: vaikka Stannen tyyli on sama vanha ja lyyrinen antikin tuttua, The Halo Effectin musiikki ei ole Dark Tranquillityä. Ennemmin se on suoraa jatkumoa vanhalle In Flamesille, sitä kamaa, jota aika pirun moni naavaisempi yhtyeen fani on varmasti janonnut.
Ero on tavallaan pieni mutta alan harrastajalle merkittävä, ja vaikka avausbiisi Shadowminds, albumin kuuluvin poikkeus edellä kirjoitetusta, menisi heittämällä uudesta – tai vanhasta – DT-kappaleesta, muuten mielleyhtymät Stannen pääbändin suuntaan eivät ole mitenkään vahvoja saati häiritseviä.
Eikä tämä nyt aivan täyttä Ruotsin länsirantaa ole muutenkaan, vaikka muna vai kana -keskustelua voidaan toki käydä: meille suomalaisille hauskoina yksityiskohtina pudotettakoon nimibiisi, joka vie ajatukset väistämättä edesmenneen Alexi Laihon säveltaiteen puoleen, ja sitä seuraava The Needless End, jonka johtomelodiasta en voi olla saamatta kevyitä Amorphis-väreitä.
Kun nyt nimienpudottelun alkuun päästiin, mainitaan vielä ne kaksi jäljellä olevaa Halo-jäsentä: basisti Peter Iwers ja rumpali Daniel Svensson. Kaikkineen aikamoinen sakki, jolla on saatu aikaiseksi osiensa summa, joka pyörii ajoittain liiallisenkin toiminta- ja tasavarmuuden rajamailla, mutta onnistuu lopulta viihdyttämään ja osumaan tarkasti kohteeseensa.
Opportunistista? Jonkun mielestä ehkä, mutta itse en näe kuviossa ongelmaa – tilanne olisi hankala vain siinä tapauksessa, etteivät yhtyeen biisit olisi hyviä ja väkisin puristaminen haiskahtaisi. Nyt asiat ovat koko lailla päinvastoin.
Esimerkiksi mainittu levyn avaus tai sen halkaiseva Gateways ovat biisejä, joista ei Göteborg-metalli paljon tarttuvammaksi mene. Ensikuuntelulla karvat tavoittelivat kattoa alkutahdeista, ja kymmenkunnan levynpyörityksen perästä kappaleet voi julistaa ruotsalaisen melodisen death metalin ehdottomiksi muotovalioiksi. Vaikka kyseiset raidat ovat levyn kohokohtia, on vain onni, ettei koko materiaali tavoittele yhtä korkeaa arkkityypillistä lentoa. Vaihtelua ja musiikillista draaman kaarta on sen verran, että vinyylimittaista kokonaisuutta on nautittavaa kuunnella kerrasta toiseen, ja näin ollen sille saattaa povata pidempääkin ikää.
Paha sanoa, mikä The Halo Effectin tulevaisuus on ja millaiselle jalustalle sen soittajat projektin asettavat, mutta jos homma jää yhteen levyyn, sitä ei kannata surra. Joskus kerta iskee suloisimmin.