Graveyardin neljän vuosikymmenen takaisiin hämyisiin tunnelmiin sijoittuva bluesin ja hard rockin liitto vei kerralla mennessään, ja noista tunnelmista pystyi nauttimaan myös kotioloissa paria vuotta aiemmin ilmestynyttä nimetöntä debyyttiä kuuntelemalla.
Oli yhtä hämmentävää kuin hienoakin huomata, että kahta vuotta myöhemmin ison Nuclear Blastin kautta julkaistulla Hisingen Bluesilla bändin tunnettavuus ja diggailu saavuttivat kerrasta yllättävän suuret mittasuhteet myös Suomessa. Sataprosenttisen autenttisen ja rehellisen kuuloisen retroilun kun ei olisi uskonut kiinnostavan sekalaista sakkia aina rokkareista umpihevareihin.
Läpeensä laadukas, niin sävellyksiltään kuin soundeiltaankin kehittynyt kakkoskiekko palautti uskoa siihen, että vahvasti perinteitä kunnioittamalla on mahdollista luoda täysin ajatonta musiikkia. Sellaista joka herättää vahvoja tunteita musiikin seka- ja suurkäyttäjäryhmän lisäksi myös lähempänä valtavirtaa olevissa.
Lights Out ei eroa periaatteessa edeltäjästään suuresti. Toisaalta se on uponnut entistäkin syvemmälle Creamin ja Freen kaltaisten raskaan bluesrockin pioneerien syövereihin karistaen niskastaan viimeisiä heavy metal -vaikutteitaan. Albumi on silti reilusti raaemman ja rajumman kuuloinen kuin Hisingen Blues, puhumattakaan niistä erisävyisiin syvyyksiin vetävistä fiiliksistä, joita se onnistuu herättämään. Ja edeltäjänsä oli sentään mestariaineista näillä saroilla.
Sen minkä uusi materiaali selkeässä tarttuvuudessaan häviää, se voittaa alkukantaisuudellaan ja intensiivisyydellään. Graveyardin kyky heittäytyä täysillä musiikkiinsa vietäväksi ja saada tämä välittymään levyltä on huikea, ja yhtyeen nousujohteinen kehitys on viemässä sitä todella lähelle klassikoiksi nousseita mestareita.