Hallittua luovaa hulluutta ja hartaudella kudottua lämminhenkistä käsityötä – arviossa Visitors from Bellatrix

Arvio julkaistu Infernossa 6/2017.

17.10.2017
Visitors from Bellatrix
Orkid
Polite Bystander

Hämmentävää törmätä kunnianhimoiseen julkaisuun, josta edes Google ei osaa tarjota normaalia infotulvaansa. Facebookin Orkid-sivuillakin on näemmä vain hätäiset satakunta tykkäystä, vaikka itse musiikki kielii huomattavasti massiivisemmasta tapauksesta.

Sisältöään tämä sekä kotimaisin että ulkomaisin voimin kasattu mammutti mainostaa alaviitteellä ”a fantasy prog-rock opera in two acts”, eikä luonnehdinta vaikuta kuuntelu-urakan jälkeen edes millään tavalla yliampuvalta. Jestas sentään, mitä ihmettä tässä on oikein käsillä?

Vaikea tätä on lähteä luonnehtimaan yksinkertaisesti, mutta 16 kappaleen ja 75 minuutin näytös sisältää lukuisia viittauksia vanhan liiton rockbändien suuntaan. Blue Öyster Cult, Uriah Heep, Abba, Queen ja myös hieman huvittavasti Ghost nousevat mieleen sieltä täältä, vaikka suoraa kopiointia ei toki harjoitetakaan. Skaala vaihtelee kauniin balladihenkisemmän ilmaisun kautta raskaammin särötettyyn progeheavyyn, ja melodiat ovat kauttaaltaan hienoa työtä.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kappaleiden, konseptin, koskettimien ja osin laulunkin takaa löytyy hieman erikoinen herrasmies: vuonna 1956 syntynyt Matti Häyry toimii filosofian professorina Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulussa. Ei siis mikään tyypillisin kaveri näissä ympyröissä, mutta näkemystä musiikkihommista näemmä löytyy.

Lisähämmennystä tuo sekin, että näin puskista tuleva, itselleni pääosin tuntemattomien muusikoiden ja lukuisten laulajien kasaama projekti kuulostaa näin nautittavalta. Soundissa on hienoisen vanhakantaista, orgaanista tunnelmaa, ja niin sävellys- kuin toteutustyöhön on käytetty taatusti aikaa.

Muutama nimekkäämpikin vierailija löytyy. Amorphisin Jan Rechberger vetelee valtaosan kannuista, ja myös Mountainin rumpali Corky Laing näyttelee osansa. Levyn erikoisimpana vetona voi pitää entisen Uriah Heep -rumpalin Lee Kerslaken säveltämää yhdeksänminuuttista Ceremony of Deathiä, jolla herra soittaa rumpuja ja koskettimia. Hieman viipyilevä, rockhenkisesti doomahtava eepos ei kuulu levyn parhaimmistoon, mutta toimii mainiosti osana kokonaisuutta.

Levyn konsepti on oma lukunsa. Mainittakoon, että kyseessä on puhdasverinen ja klassisessa progehirviöhengessä myös sopivan korkealentoinen tarina, johon on tässä yhteydessä turha paneutua tarkemmin.

Orkid on täynnä hallittua luovaa hulluutta ja hartaudella kudottua lämminhenkistä käsityötä, ja sen monipuoliset kappaleet kantavat massiivisen kokonaismittansa vaikeuksitta. Hieno yllätys!

Lisää luettavaa