Niin kuin tapana on, koosteelle on ujutettu myös annos uutta materiaalia. XX:n tapauksessa tämä tarkoittaa yhtä kappaletta, Strange Worldiä, joka ei kuitenkaan ole yhtyeen omaa käsialaa vaan Ké-nimisen artistin tuotantoa 1990-luvun puolivälistä.
HIMin kaksi vuosikymmentä jatkunut ura on kantanut kiellettyä hedelmää paitsi komeiden myyntilukujen myös hienojen sävellysten muodossa. Niinpä XX on melkoinen hittitiiviste, ja suuri – tai jopa suurin – osa levystä on hyvin tuttua jo satunnaiselle radionkuuntelijalle. Kahdeksasta raidasta onkin esillä radio edit -versio.
Harmillisesti XX toistaa kokoelmalevyjen vakiovajetta: mukaan valituista kappaleista ei anneta muuta kuin suppeat tekijätiedot. Kun kerran pyöreitä, pentagramminomaisia vuosia vietetään, paketilta olisi odottanut paljon enemmän. Jonkinlaisista saatesanoista tai ylipäänsä mistään ylimääräisestä haaveilevat saavat siis laskeutua takaisin arkkuunsa kauneusunille.
Itse sävellysten viehätysvoimaa tämä ei tietenkään tuhoa. Mukana on teemaan sopivasti tasan 20 kappaleen ja 76 minuutin verran poikkeuksellisen tyylitajuista, punaviininpunaista, kalman kanssa flirttailevaa ja samettiselta korvaa vasten tuntuvaa, hienostuneen dekadenttia kotimaista rockmusiikkia.
Jos levyä lähestyttäisiin puhtaasti musiikillisia ansioita arvioiden, pistesaalis olisi reilusti korkeampi, mutta kokoelmalevynä XX on keskinkertainen – pelkän Strange Worldin vuoksi hankintaa on vaikea suositella.
Kunhan kuluu kymmenen vuotta lisää, HIM voi juhlistaa kolmikymppisiä hienovaraisesti XXX-nimisellä kollaasiteoksella.