Suomessa varsin tiiviisti vierailleen Primordialin uutuus ei tuottane faneille pettymystä, sillä bändi kuulostaa yhä tismalleen itseltään. Ensipyörityksillä levy tuntui jotenkin tylsäntasaiselta ja laimealta, mutta ajan myötä minimalistiset melodiat ja hitaat biisien kasvatukset alkoivat elää omaa elämäänsä. Muutoksen tuuliakin alkoi havaita.
Vaikka levyn aloittavalla Nail Their Tonguesilla pistetään vielä blastaten, yleistempo ja tunnelma on jotenkin rauhallisempi, levollisempi. A.A. Nemtheangan tulisieluinen tulkintakin on vaihtunut vähän maltillisempaan ulosantiin – vaikka ei mies päästä itseään helpolla edelleenkään. Komeaa laulua ja eläytymistä piisaa koko levyn mitalta, mutta jatkuvan julistamisen tilalle on tullut jonkinlaista surumielistä seesteisyyttä.
Albumin soundimaailma on hyvin tasapainoinen ja selkeä. Kitarasärötkin ovat hillitympiä. Parin biisin voimakkaasti kaiutetut kitarat tuovat mieleen pieniä Amorphis-viboja, mutta ennen kaikkea ne luovat ilmavuutta.
Kappaleet ovat tuttuun tyyliin varsin pitkiä. Tällä kertaa melodiat ja kitarakuviot eivät ole niin loistavia, että ne jaksaisivat kantaa läpi kaikkien kappaleiden, eli muutamista kohdin löytyy tarkoituksetonta tyhjäkäyntiä. Valtaosa kappaleista on kuitenkin onnistuneita ja niiden jännite riittää loppuun asti.
Ihastuin aikoinaan Primordialin tuottamaan paatokseen ja tunteidenpaloon, mutta tällä levyllä tuntuu, että tuo nuotio alkaa olla hiipumassa. Vain kekäleet hehkuvat. Toisaalta niiden katseleminen voi olla hypnoottisen kaunis matka haikeuteen ja luopumiseen. Niin – siihenkö tämä levy meitä valmistaa?