Slämäridödöilyn perusteet on näemmä sisäistetty Brittilässä oppikirjan mukaisesti. Lopputuloksena on hyvää puserrusta, vaikka järin ihmeellisiin kunniatekoihin jo lähemmäs vuosikymmenen brutaalia slammming death metalia jyystänyt kopla ei kakkoslevylläänkään yllä.
Roisia viemärien saastemönjää kuuntelee kuitenkin aivan mieluusti. Ilmaisun rajat ovat toki varsin tiukat, mutta hommassa on aivan kohtuullisesti vaihtelua. Riffit ovat voimakkaita, soitto on komeaa ja laulu kuin kuolevan Jabba the Huttin korahtelua. Täten vähän keskinkertaisempikin jyrnytys menee täydestä.
Niin hyvältä kuin touhu kuulostaakin, biisit itsessään ovat hajanaisen tuntuisia ja kokonaisuus jää jotenkin irralliseksi. Tästä pitäisi innostua enemmän kuin nyt tapahtuu. Ehkä bändiltä jäi palapelin kokoamisessa mallikuva katsomatta, oli se kuinka karmea tahansa.
Tuotanto jyrnii asiallisesti kaikkien miksaajien kammoamaa snaresoundia myöten, eli kyllä tässä kuunneltava puolensakin on.