Tamperelaisbändi Vornan nelonen sai aluksi innostumaan roimasti. Siihen on yksi muita selkeämpi syy: Aamunkoilla on makoisa, vahvimmillaan perin koskettava “suomalaiskansallinen” melodiamaailma. Myös biisit ovat hyvin rakennettuja ja levy on soitettu komeasti.
Kestokuuntelussa pari härnäävää tekijää alkoi kuitenkin leijailla stereokuvaan.
Vesa Salovaaran pontevan epämetallinen puhdas laulu ei varmasti tipahda kaikille. Samalla se kuitenkin erottaa Vornan muista kaltaisistaan – hyvä siis niin.
Puristetun oloinen ärinä ei puolestaan ole aivan makuuni. Sen kireys johtunee osin pyrkimyksestä selkeään artikulaatioon, mutta toimintaan pitäisi saada jollain ilveellä rentoa räkää ja verta – tai jättää vaihtoehtoisesti koko ärrimurriosasto enemmän mausteen rooliin. Senkin kokonaisuus kyllä kestäisi.
Myös levyn sanoituksia joutuu hieman kritisoimaan. On selvää, että albumilla on haluttu sanoa palavasti jotain painavaa, eikä siinä mitään, mutta omaan kielirukkarin tajuntaani sen rivit eivät ole kauttaaltaan luontevan oloisia. Ajoittain ne myös synnyttävät turhan kirkasotsaisen vaikutelman. Tekstien rakentamiseen olisikin voinut käyttää höylätyn puutavaran sijasta syistä, vähän väärää raakalautaa, mitä kautta albumin raskaat teematkin saisivat lisää vakuuttavuutta.
Hyvä, riittävän omalakinen albumi silti.