Olen tiennyt Heavy Metal Persen olemassaolosta jo vuosien ajan ja kuunnellutkin sen kappaleita niistä pitäen. Jostain syystä Kajaanissa alkunsa saaneen yhtyeen tuotanto ei ole kuitenkaan päätynyt jatkuvaan tehosoittoon.
Onneksi saa tehdä tällaisia hommia, joissa pitää, tai paremminkin saa, tutustua asioihin perinpohjaisesti. Nyt olen täysiverinen Heavy Metal Perse -fani. Se on tämän käsillä olevan levyn ansiota.
Moni on saattanut jäädä HMP:n etäiseksi tarkkailijaksi jo senkin vuoksi, että parikymmentä vuotta toimineen yhtyeen julkaisutahti on ollut hyvin maltillinen. Ennen tätä bändiltä on ilmestynyt vain kaksi varsinaista pitkäsoittoa, Eripura (2008) ja Aikakirjat (2012), sekä muutama pienempi julkaisu. Jälkimmäisten osalta Heavy Metal Perse saattaa edustaa joidenkin mielissä ”eka demo oli paras” -osastoa, sillä pelin avanneesta Legenda taikamiekasta -neliraitaisesta (2001) on muodostunut vuosien saatossa varsinainen kulttiklassikko.
Heavy Metal Persen jäsenet ovat kuvailleet musiikkinsa olevan ”kasarimetallista ammentavaa perinneheviä”. Ryhmän musiikillis-sanoituksellinen anti on pateettista ja välillä jopa yliampuvaa. Se on myös oman genrensä traditiot hyvin tuntevaa, mutta onnistuu siitä huolimatta olemaan omaehtoista ja persoonallista.
Edellä mainittuihin lähtökohtiin tottumaton kuulija saattaa hämmentyä Jumalia paossa -levyn äärellä. Albumin aloittava nimibiisi käynnistyy moniäänisellä kuoro-osiolla. Sitten siirrytään instrumentaalijaksoon, jossa vuorottelevat rauhalliset näppäilyt, tanakkuudesta huolimatta kuulas junttaus, kipakka riffittely ja taitava kitarasooloilu. Varsinainen laulusäkeistö alkaa vasta kuuden minuutin rajapyykin tuntumassa.
Eeppisyyttä ei siis vältellä. Levyn päättää toinen mahtipontinen mestariteos Uusi alkemia. Biisikaksikon kohdalla voi nousta houkutus kutsua kappaleiden tyyliä progressiiviseksi heviksi. HMP on kuitenkin progressiivinen ”vain” samassa mielessä kuin vaikkapa Iron Maiden. Tärkeintä on tunnelmien kehittely pitkin kaarin, ei niinkään rytmikikkailu tai ylenpalttinen soittotaitojen esittely.
Vaikka levyn muut kappaleet kulkevat noin neljän minuutin mitoissa, niistäkin välittyy tietty jylhä suuruus. Merkittävänä tekijänä tässä ovat sävellysten folk metal -henkisyyden lisäksi lyriikat, joissa vilahtelevat Tuonela, Turso, tietäjät ja valloittajat.
Fantasiateemoja ei kehitellä otsa rypyssä, vaan sanoitukset ovat yleistunnelmaltaan hykerryttäviä ja agraarisen irvileukaisia. Näkökulma on pikemminkin ahavoituneen kansanmiehen kuin kaunosieluisen runoilijan. ”Täällä saa rauhassa sahtinsa juoda / älkää kertoko meille kuinka maailmoja luodaan.” Legenda taikamiekasta -ikivihreän tarinaa jatkavan Velhojen vesurin kertosäkeessä melodian ylväs tarttuvuus ja hymyn kasvoille tuova sanailu ovat täydellisessä liitossa.
Heavy Metal Persen soittajat ovat joutuneet kommentoimaan jo yhtyeen nimen vuoksi sitä, onko kyseessä huumoribändi. Viimeistään Jumalia paossa osoittaa, että kysymys on oikeastaan toissijainen. Kappaleet sisältävät useanlaisia tunnelmia, joiden edessä ei voi kuin antautua.
Hiukan ihmetyttää, että näin hurmiollisia kokemuksia aiheuttava yhtye joutuu yhä operoimaan omakustannepohjalta. Vai liekö kyseessä bändin oma tahtotila, jotta homma saadaan pidettyä tiukasti omissa näpeissä.