Kappaleet ovat kohtalaisen tarttuvia – arviossa Demon Head

Julkaistu Infernossa 3/2019.

07.06.2019
Demon Head
Hellfire Ocean Void
Svart

Nimikirjaimien takaa toimivien tanskalaismuusikoiden Flemming Rasmussenin masterointiin asti omatoimisesti puuhastelema albumi on erikoinen tapaus. Bändin sointi on toisaalta Svartin julkaisukatalogissa kuin nenä päässä, mutta se karttelee selkeitä genremäärityksiä flirttaillen eklektisesti sinne tänne. Jo aloituskappaleessa kuuluvat Troublen valittava doom, Joy Divisionin post-punk, uuden aallon brittihevi ja Danzigin huhuileva kummitusrock.

Monimuotoisesti tumman rockin ja melodisen heavyn perinteeseen tukeutuvan yhtyeen kolmannen albumin meno on näkemyksellistä ja varmaotteista, joskaan ei niin erikoista kuin ilmeisen myyttiseksi rakenneltu tuotantoprosessi koettaa esittää. Yhtye kuulostaa vahvasti 2010-luvun jytisevältä ja retroilevalta okkultistirockilta vaikkapa Beastmilkin tapaan. Meno on kaikuisaa ja tömpsyvää, ja vahvasti ilmaisua johdattavan M.F.L:n laulun taustalta paljastuu hienoja tekstuureja niin kitaroista kuin koskettimistakin.

Hellfire Ocean Voidin kappaleet ovat kohtalaisen tarttuvia, mutta ne eivät iske tajuntaan kaivatun lekan tavoin. Biisit ovat tietynlaisesta selkeydestään huolimatta sen verran toismaailmallisia ja viistoja, että niiden ytimestä on jokseenkin hankala saada otetta.

Vaikka hoilottava laulu käy pidemmän päälle raskaaksi eikä levy tempaa täysin mukaansa, kokonaisuus on mielenkiintoinen. Parhaimmillaan bändi jyskää eteenpäin varsin vastustamattomalla sykkeellä, A Flaming Sea tästä kärkiesimerkkinä.

 

 

Lisää luettavaa