Armagh yrittää tehdä kolmannella täyspitkällään kovasti omanlaistaan juttua yhdistäen menneiden aikojen heavy metalia ja vielä vanhempaa heavy rockia ensimmäisen aallon mustaan menoon. Lähestymistapa on kieltämättä
kiehtova ja jopa originelli, mutta useammasta yksittäisestä onnistumisesta huolimatta kokonaisuus onnahtelee sekavampien biisien myötä.
Levynsä nimen kirjoitusasulla selkeän tyylirikon hassutteleva bändi kuulostaa pääsääntöisesti alkuaikojen Satanilta, eikä vain siksi, että kitaristi-laulaja Galin Soulreaperin ääni ja laulutyyli tuovat mieleen Brian Rossin. Puolalaiset osaavat tehdä esikuvansa tapaan mukavan vauhdikkaita ralleja, joissa on kärkkäripotkua. Taittuupa heiltä mukavasti myös verkkaisempi, ajassa kauemmas taaksepäin kurottava tunnelmointi.
Tylsiksi kappaleensa käyvät heti, kun niihin on ympätty turhaa rajuutta suoraviivaisen kitarasahauksen ja rumpupätkytyksen muodossa. Muutoin kepeytensä ja polveilunsa ansiosta hieno kappale esimerkiksi onnistutaan pilaamaan rumpalin intouduttua hetkeksi ryntäilemään.
Kunpa nelikko pysyttelisi jatkossa selkeillä osaamisalueillaan ja unohtaisi päälleliimatun oloisen tarpeen todistaa, että bändissä pidetään myös Bathorysta ja Venomista.