Ensikosketukseni japanilaiseen Borisiin oli yhtyeen viides levy Akuma no Uta (2003). Vaikka sen hc/stoner/drone-ristisiitos teki kovan vaikutuksen, en ryhtynyt seuraamaan bändin uraa systemaattisesti.
Seuraava suurempi kiinnostus heräsi, kun Boris teki musiikin Jim Jarmuschin The Limits of Control -elokuvaan (2009). Välissä oli ehtinyt ilmestyä yhdeksän levyä, joiden tyyli kurotteli useaan eri suuntaan.
Tämä totaalisesta taiteellisesta vapaudesta kiinni pitävä kokeilullisuus on leimannut Borisin koko uraa. Se havainnollistuu selvästi uuden W-levyn erilaisuudessa edeltäjäänsä No (2020) nähden. Kuten saimme vuoden ensimmäisestä Infernosta lukea, W on eräänlainen seesteinen vastareaktio tai kolikon toinen puoli No-levyn raivolle.
W:n neljä ensimmäistä kappaletta leijaillaan läpi muun muassa ambientin ja elektronisen musiikin keinoja yhdistäen. Välillä iskee silkka tylsistyminen. Suurempaa hurmioitumista syntyy vasta, kun The Fallen -biisin särökitarat ja rummut vyöryttävät ilmoille alkukantaisia riffejä ja feedbackiä.
Loppulevyllä samaan raskauteen ei enää palata, mutta onneksi sävellykset ovat alkupuolta kiinnostavampia esimerkiksi Old Projectorin Angelo Badalamenti -tunnelmillaan.