Kokonaisuudesta kuuluu niin moderni vieraantuneisuus kuin nostalginen lämpö – arviossa Pain of Salvation

Julkaistu Infernossa 7/2020.

Pain of Salvation
Panther
Insideout

Daniel Gildenlöw mitä ilmeisemmin nauttii siitä, että saa pitää kuulijansa varpaillaan. Pain of Salvationin edellinen levy In the Passing Light of Day (2017) syntyi, kun laulaja sairastui hengenvaarallisesti. Inspiraatio johti itsereflektioon, minkä myötä yhtye palasi progressiivisille juurilleen. Orkesterin yhdestoista albumi on vähemmän sisäänpäinkääntynyt (vaikkakin silti henkilökohtainen, niin kuin aina), mutta helpolla sekään ei päästä.

Tuotannollisesti Panther on siinä mielessä sukua edeltäjälleen, että myös tällä levyllä rytmisektio käy suoraan iholle. Rummuissa on napakan vereslihainen ote, ja basso humisee kaiken päällä yllättävänkin dominoivasti. Uutuutena mukana on runsaita elektronisia mausteita, jotka ottavat toisinaan tilaa jopa siinä määrin, että alan epäillä, onko orkesterin agendana valloittaa tanssilattiat.

Loppupeleissä kaikki loopit, sekvenssit ja autotune-efektit limittyvät yllättävänkin jouhevasti orgaaniseen bändisoundiin ja luovat kokonaisuuden, josta kuuluu niin moderni vieraantuneisuus kuin nostalginen lämpö. Panther ei jätä kylmäksi vaan onnistuu pääsemään ihon alle hieman toisenlaisin konstein. Se on aikaisempia levyjä salakavalampi ja kietoo melankoliansa ja paatoksensa pettäviin fasadeihin. Silti se on tietyllä tapaa myös hillittömän suoraviivainen, välillä jopa melko raaka.

Kuten huomaatte, albumia ei ole helppo määritellä ja sen lokeroiminen synnyttää ristiriitaisia johtopäätelmiä. Hämmennyksen keskellä saa helpoimmin kiinni melankolisen piano-ostinaton varassa pyörivästä Waitista, hektisestä Acceleratorista sekä kauniin johtomelodian omistavasta 13-minuuttisesta Iconpäätöksestä.

Alussa linjattomalta ja keskinkertaiselta vaikuttanut levy kasvoi kuuntelukertojen myötä hyväksi. Ehkä siitä kasvaa jonain päivänä erinomainen.