Teksasilaisyhtye Oceans of Slumber on kavunnut levy levyltä kohti metalliskenen mestaruuskamppailuja, ja nyt voidaan paaluttaa, että sarjapaikka on saavutettu. Vaan missä liigassa bändi operoi?
Harvinaista kyllä aika lailla omassaan. Tässä on aidosti yhtye, jonka tekemisiä määriteltäessä ei voi puhua kuin yleisesti raskaasta rockista. Bändi latoo samalle levylle tuhdin valikoiman metallin eri alalajeja ja silaa homman selvillä popvaikutteilla. Ja toisin kuin useimmilla monipuolista sävelkudelmaa yrittävillä alan bändeillä, jokainen silmukka vakuuttaa.
Raskasmetalliset purkaukset kuulostavat raskasmetallilta eivätkä sellaisen teeskentelyltä. Ajoittaiset öristelyt ovat osa kudosta eivätkä sen päälle liimattu pääkallotarra. Ja kun bändi äityy popmelodramaattiseksi, se tekee niin siekailematta ja kaikessa hyvässä. Et cetera.
Vaikka kokonaisuus soi mallikelpoisesti, on välttämätöntä mainita, että vuonna 2014 yhtyeeseen liittyneellä Cammie Gilbertillä on Oceans of Slumberin viehättävyydessä merkittävä rooli. Naisen äänessä on roppakaupalla tavan metallilaulajista poikkeavaa ilmaisuvoimaista pehmeyttä, yksinkertaisesti pistäen silkkaa soulia, mikä on näillä markkinoilla liki uniikki asia.
Erikoista on sekin, että bändin 12-raitainen nimikkoalbumi kantaa yli 70-minuuttisen mittansa vaivatta eikä turhia hetkiä löydy. Jopa lopun Type O Negative -cover Wolf Moon läpäisee alun kyräilyn jälkeen seulan – Gilbertin laulu sulattaa näemmä meikämörököllin fanaattisimmatkin periaatteet. Dan Swanön viimeistelemä äänimaisema tukee levyn musiikkia hienosti, eikä mistään muustakaan ”ulkomusiikillisesta” pääse inisemään. Kokonaisuus on sanalla sanoen valloittava.
Oceans of Slumberin neloslevy starttaa jäsenistöään uusineen bändin saagassa uuden luvun, joka saattaa kuljettaa sen suuruuteen myös perinteisillä menestyksen mittareilla. Jospa joskus kävisi niin kuin pitää.