Kompastelua ja mahtavuutta – arviossa Primal Fearin uusintajulkaisut

Julkaistu Infernossa 11/2018.

Primal Fear
The Nuclear Blast Recordings
Dissonance

Vuonna 1999 julkaistu Jaws of Death oli kaksi vuotta aiemmin perustetun power metal -jyrän toinen levytys. Tusinan biisiä kattava teos on eittämättä onnistunut mutta tuntuu hieman ylimitoitetulta. Itse asiassa bändin 12 kokopitkästä yhdelläkään ei ole alle kymmentä kappaletta, ja juuri se muodostuu näiden saksalaisten akilleenkantapääksi.

Edes pari kipaletta karsimalla kokonaisuus olisi ehjempi, sillä nyt mielenkiinto ei kanna loppuun asti. Soiton osalta homma on enemmän kuin hanskassa, mutta suurin osa biiseistä on vain aavistuksen keskitason yläpuolella. Albumilla on toki hetkensä, mutta kasassa pitävä liima on vielä hukassa.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen Nuclear Firen taso on merkittävästi korkeampi. Tästä kertonee jotain, että sen nimikkoralli on ryhmän suurimpia hittejä. Klassikot eivät jää siihen, sillä teokselta löytyvät myös komeat Kiss of Death ja Iron Fist in a Velvet Glove. Muutamaa hutia lukuun ottamatta suoritus on täydellinen. Esimerkiksi Bleed for Me on kenties yhtyeen kautta aikojen paras slovari. Kahden ensimmäisen levyn kokeilujen jälkeen suunta on selkeästi löytynyt, eikä silloin tarvitse kuin porskuttaa eteenpäin.

Juna kuitenkin meni ja pojat jäivät kyydistä levytystahdin kiihtyessä. Vuonna 2002 ilmestynyt Black Sun eroaa edeltäjästään kuin yö päivästä. Armageddon on levyn ainoa kappale, joka on edes lähellä totuttua tasoa. Aineksia olisi, mutta kiekko on viimeistelty puolihuolimattomasti ja kiirehtien. Pahinta on, että tämän harmaan massan päälle on kasattu enemmän materiaalia kuin koskaan aiemmin. Black Sun rämpii selkeästi orkesterin tuotannon pohjamudissa.

Devil’s Groundin (2004) avaa pieneksi klassikoksi muodostunut Metal Is Forever. Jo toinen raita, mahtava Suicide and Mania vakuuttaa, että kompastelut ovat taakse jäänyttä aikaa. Nuclear Firella tutuksi tulleet vahvat riffit, mieleenpainuvat kertosäkeet ja koukuttavat melodiat ovat palanneet. Samaa temppua ei toki ole toistaminen, mutta nyt ollaan jo selkeästi voiton puolella.

Seuraavana vuonna Ralf Scheepers ja kaverit ottivat lopulta itseään niskasta kiinni ja tekivät pitkästä aikaa todella yllättävän albumin, Seven Sealsin. Soundimaailma muistuttaa jo kovasti nykypäivän Primal Feariä, mutta panokset ovat huomattavasti kovemmat. Rollercoaster edustaa räjähtävyyttä ja energiaa, jota oli jo hyvän aikaa kaivattu. Nopeiden rallien lisäksi tilaa on annettu myös mahtipontisuudelle, mistä lähes kahdeksanminuuttinen Diabolus ja nimikkokappale ovat loistavia esimerkkejä. Oikea suunta oli viimein löytynyt.

Paketin päättää bonuslätty, vuonna 2006 julkaistun Metal Is Forever -kokoelman jälkimmäinen osuus. Coverien kirjo jakautuu tasaisesti: puolet on perinteistä heavyä Iron Maidenistä Acceptiin ja toinen puoli vielä vanhempaa rockia, kuten Rainbow’ta ja Deep Purplea. Lainabiiseihin ei ehkä tuoda mitään uutta, mutta niitä kuuntelee oikein mielellään.

Ainoat miinuspisteet jaetaan Metal Godsille, jonka laulut ontuvat hieman – aika ironista, kun ottaa huomioon, että Scheepers pyrki aikoinaan Priestin leiriin Rob Halfordin jätettyä bändin. Coverit ovat hyvä esimerkki siitä, että vaikka yhtyeen sävellykset eivät aina osu häränsilmään, soitannassa ei ole parantamisen varaa. Etenkin Maideniä versioidessa ollaan usein vaarallisilla vesillä, mutta germaanit hoitavat homman kotiin itselleen uskollisesti.