Bangalorelaiskvartetin kolmonen osaa vaikutteista huolimatta olla melko omaperäinen paistos. Kitaraosastolla vyörytetään täyslaidallisen verran yllätyksettömiä mutta täysipainoisia ja konstailematta toimivia riffihimmeleitä. Melodiakylläisemmissä vesissä veneen kokka kääntyy useammin kuin kerran Iron Maidenin ensimmäisten levyjen eeppisempien biisien maisemiin, mikä ei ainakaan mataloita materiaalin kiinnostavuusindeksiä.
Thrashpoljentoa löytyy enemmän The Coils of Apollyonin komppiosastolta sekä rytmikitaran varressa viihtyvän vokalistin Nolan Lewisin lauluista, joissa ärjytään ruoto suorana ja kurkku karrella.
The Coils of Apollyonin suurin kompastuskivi lienee kappalemitoissa. Verraten pitkiin ralleihin on aseteltu liiaksi levyn kaikilla raidoilla toistuvia palikoita, jotta ne jaksaisivat pitää kappaleet kiinnostavina kiireestä kantapäähän. Maistuvaa metallinystävän peruspurtavaa tämä kaikkinensa silti on.