Levyhyllyni ei tunne monta 70-minuuttista albumia, jolta ei poistaisi tai edes muuttaisi mitään. Nyt se tuntee yhden lisää.
Kahdentoista vuoden hiljaisuuden katkaiseva Tenhi-uutuus ihastuttaa jokaisella sarallaan. Sen kappaletusinan runollis-romanttinen lyriikka vangitsee siinä missä säveletkin, ja albumi myös soi kerta kaikkiaan upeasti. Levyn takkatulenlämpöisessä, erottelevassa ja sanalla sanoen kutsuvassa äänimaailmassa tulee taatusti asuttua pitkään.
Edeltäjäänsä Saivoa selkeäpiirteisempi Valkama pukee kuulijan selittämättömään olotilaan, joka kalvaa ja lohduttaa samaan aikaan. Aivan kuin potisi kaipuuta tuntemattomaan paikkaan, jonne tietää lopulta matkaavansa.
Turvaa tuo jo pelkkä Tyko Saarikon entisestään syventynyt coheniaanisen tumma ääni, joka on siinä määrin rauhoittava ja läsnä, että tekisi mieli taantua lapseksi ja käpertyä miehen syliin.
Valkaman genreajattelua pakeneva, akustisvoittoinen mutta soinniltaan rikas anti on niin valtavan kaunista ja vahvapunoksista, että sen äärellä meinaa aivan oikeasti pakahtua. Kylmät väreet ovat alati läsnä. Tätä on ehdoton rakkaus musiikkiin.