Jännää. Rageä tuli kuunneltua 1980-luvun lopulla melkoisestikin, mutta viimeisen 30 vuoden aikana tekemäänsä valtaisaan tuotantoon minulla ei taida olla mitään kosketuspintaa. Bändin kyllä tunnistaa edelleen, vaikka laulussa ei olekaan enää samaa hampaitavihlovaa särmää kuin vaikkapa vuoden 1988 Perfect Manillä.
Yhtye vetelee antaumuksella omanlaistaan heavyä, jossa kipakampi speed/thrash-pohja täydentyy power metalin ja klassisen heavyn sävyin, tarpeen mukaan komeasti orkestroituna. Rage tekee kaiken tämän luontevasti ja omalla vapaamuotoisella kierteellään. Mukana on myös aika eklektisinä hahmottuvia otteita, kun kohdakkoin mieleen tulevat Machine Headin aggro-murskaus, folkmetalli ja Rammsteinin tasajunttalanaus.
Vaikka Rage muljahtaa veteraanien yliärhäkkyyden ansaan, se ei lankea siihen, ainakaan kaulaansa myöten. Biisien keskiössä on melodinen idea, jonka ympärille Peavy Wagner tovereineen loihtii kiitettävän kirjavaa tyylipalettia. Moderni soundi ja hiukan puiseva rumpufillikirjasto eivät erityisesti riemastuta, mutta kahden uuden kitaristin voimin värkätty 26. Rage-albumi pitää yhtyeen omasta soundista kiinni hämmästyttävän kunniakkaasti. Tämä, kelpo biisit ja virkeä operointi siivittävät lämpimään hatunnostoon.