Eipä puhu levy-yhtiö palturia mainitessaan Thin Lizzyn yhdeksi detroitilaisen Midasin vaikutteista. Lissu kuuluu selkeimmin Nobody Gets Out Aliven kuulaina tuplakitarointeina, vaikka musiikki muuten lähempänä 1970–80-lukujen taitteen heavy rockia onkin. Tanakimmillaan, kuten Eyes in the Coldissa, soitetaan jo selkeästi heavy metalia Iron Maidenin alkuaikojen malliin. Phil Lynottin perintö kuuluu toki edelleen.
Esikoisen tunnelma on miellyttävän lämmin ja pehmeä, muttei kuitenkaan lepsu. Hyvin rullaavista, mukavia koukkuja sisältävistä kappaleista löytyy riittävästi tarttumapintaa, vaikka kertosäkeissä olisikin terävöittämisen varaa. Korvien höristämisellä löytää myös muutamia yllättäviä jippoja, joita voisi viljellä maltilla enemmänkin.
Tällaiselta musiikilta on turha odottaa saati vaatia minkäänlaista uutta ja ihmeellistä. Kyse on vain ja ainoastaan hyvistä, musiikillista perintöä kunnioittavista biiseistä. Jos nykypäivän musiikki ei maistu, aina ei tarvitse turvautua tuttuihin klassikoihin. Uutta musiikkia löytyy kyllä varttuneemmillekin nostalgiahakuisille, kunhan vain jaksaa poistua tuputetuilta radiokanavilta ja soittolistoilta.