Odotettua kiertuetta ei koskaan tullut, ja nyt julkaistaan kuin lohdutukseksi kahden cd:n ja yhden dvd:n taltio tuosta keikasta.
Homma lähtee käyntiin mallikkaasti Good Times Bad Times -rallin myötä, ja bändi kuulostaa tiukalta. Nopea tarkistus paljastaa, että kappaleiden korkeutta on pudotettu kokonaisen sävellajin verran laulaja Robert Plantin työn helpottamiseksi. Tämä onkin hyvä ratkaisu, sillä näin Plant pystyy vetämään koko keikan korskean kuuloisesti. Ainoastaan Nobody’s Fault But Minen kertosäkeen improvisaatiot menevät metsään.
Vaikka soitto sujuu suurimmaksi osaksi hyvin, kitaristi Jimmy Pagen työskentely aiheuttaa välillä hammastenkiristelyä hajaäänillään ja epäpuhtauksillaan. Kaikkein selvimmin tämä tulee esiin No Quarterissa, Since I’ve Been Loving Youssa ja Dazed and Confusedissa, jotka nojaavat voimakkaasti Pagen leadsoittoon. Lavan taitavimpia muusikoita ovatkin aina luotettava basisti-kosketinsoittaja John Paul Jones ja rumpali Jason Bonham. Tosin, vaikka Jason on perinyt isänsä raskaskätisyyden, häneltä puuttuu Bonzon soiton suurpiirteinen swingi.
Iso osa biisivalinnoista on pakollisia paloja. Stairway to Heaveniä, Black Dogia ja Whole Lotta Lovea ei yksinkertaisesti voi jättää soittamatta. Keskivaiheilla tulee ehkä yllättävänkin paljon bluestunnelmaisia kappaleita. Vaikka In My Time of Dying omaa klassikkostatuksen, se on aina tuntunut hieman pitkäpiimäiseltä 11 minuutin mitassaan. Tilalla olisi voinut soittaa jotain yllättävämpää vaikkapa Coda-postuumijulkaisulta. Toisaalta D’yer Mak’erin tai All of My Loven tyyppinen popmaisempi tuotanto olisi tuonut mukavaa vaihtelua tunnelmaan. Myös Immigrant Songin poisjättäminen hiukan ihmetyttää, joskin tähän voi olla syynä kappaleen korkea laulurekisteri.
Keikka on kaiken kaikkiaan ihan kelvollinen, mutta ehkä siitä puuttuu tietty taianomaisuus. Plant viittaa saatesanoissa siihen, että suuret odotukset saattavat tuottaa pettymyksen. Ehkä tässä kävi hiukan niin.
Rehellisesti on myös sanottava, että hard rock taitaa olla voittopuolisesti nuorten ja vetreiden muusikoiden laji. Tämä tulee mieleen esimerkiksi yli kuusikymppisen Pagen irvistelyä ja liikehdintää seuratessa. Samat maneerit, jotka näyttivät 40 vuotta sitten tyylikkäiltä, vaikuttavat nyt hieman noloilta. Ikärasismia tai ei, mutta ilman tätä keikkaakin olisi selvitty.