The Kindgom of Steel sijoittuu katalogissa rokkaavan ja välittömän Louder than Hellin (1996) viereen. Välisoittoja, isompia paisutteluja tai suureellisia konsepteja ei kuulla. Vain suhteellisen yksinkertaisesti rakennettuja ja iskeviä rokkipaloja, jotka on selvästi tehty livesoittoa ajatellen.
Yksittäiset riffit eivät tee vaikutusta, mutta jo kertakuuntelun jälkeen mielessä pyörii useampia kertosäkeitä. Eric Adams ei erityisemmin revittele, mutta herran laulukuvioihin on satsattu hirmuinen määrä koukkuja. Kelpaa heilutella nyrkkiä ja huutaa.
Biisimateriaali on yllättävän vahvaa. Ehkä viiden vuoden tauko pitkäsoittojen välissä on sittenkin perusteltua? Black List ei etene oikein minnekään eikä Hail Kill and Die lunasta miehekkään tittelinsä vaatimuksia, mutta noin muuten The Lord of Steel on kyllä rautainen levy. Ainakin musiikillisesti.
Oma lukunsa on se, että levy julkaistiin rajoitetusti jo aiemmin. Tämä nyt julkaistava versio on se varsinainen julkaisu, ja eroja ensimmäiseen löytyy reilusti. Kansikuva on vaihtunut miehekkäämmäksi, biisejä on hieman muuteltu ja niitä on yksi enemmän. Suurin muutos löytyy kuitenkin soundeista.
Ensimmäisen version bassosoundi kuulosti samalta kuin Napalm Deathin debyytillä, mutta pörinää on onneksi vähennetty. Kaikki muu onkin sitten vedetty onnellisesti perseelleen. Siinä missä ensimmäisen version soundissa oli vielä särmää ja teräksistä iskevyyttä, tämän varsinaisen version soundit on vedetty jostain täysin käsittämättömästä syystä ties minkä pesusienifiltterin läpi. Särmät on pyöristetty pois. Terävyys on kadoksissa ja yleissointi kovin tummasävyinen. Ero ensimmäiseen miksaukseen on huomattava ja valitettavasti huonompaan suuntaan. Jos, DeMaio, satut lukemaan tätä arvostelua, niin MITÄ HELVETTIÄ?
Loganin kitara kaipaisi selvästi purevampaa säröä ja meininki on muutoinkin hyvin riisuttua. Pari matalalta soivaa kielisoitinta, rummut, Adamsin maltilliset laulut ja satunnaista kosketintukea. Ei muuta. Jopa rytmikitara on jätetty soolokohtien taustalta usein pois. Tavallaan tämä sopii yhteen perusteita painottavien ja suoraan hermoon iskevien kappaleiden kanssa, mutta soundien kannalta ajatellen vaikutelma voisi olla purevampikin.
Manowarin naurettavuuteen tai ylimaalliseen mahtavuuteen en ota kantaa. Sen voivat tehdä kaikki elämäänsä kyllästyneet tosikot tai sokeana jokaista liikettä ihastelevat fanit. Sitä en sen sijaan lähtisi kieltämään, että kyllä DeMaio kumppaneineen osaa tehdä edelleen hyvää heavy metalia. Olkoonkin että The Lord of Steelin tuotantoprosessi ja soundit pistävät ihmettelemään, niin kyllä levyltä löytää helvetin mukaansatempaavaa ja sanoisinko peräti voimaannuttavaa musiikkia. Pisteet biiseistä ja wimpit hirteen!