Suzan Köcher’s Suprafon on ihastuttava sekoitus muun muassa jälkipsykedeliaa, folkia, rautalankaa ja krautrockia. Yhtyeen ilmaisussa on yhtä aikaa läsnä utuinen melankolia ja kujeileva leikkisyys, mikä tekee sävellyksistä rikkaita ja värikylläisiä kokemuksia.
Suprafon on kuin soundtrack jollekin kieronhauskalle indie-elokuvalle, siksi visuaalista sen sisältämä äänitaide on. Itse asiassa orkesterin retrosti referoiva postmoderni pop onkin kuin Tarantinoa parhaimmillaan.
Solingenista kotoisin oleva kvartetti tarjoaa toisella pitkäsoitollaan matkan monenlaisiin musiikillisiin maisemiin onnistuen silti säilyttämään punaisen langan. Suzan Köcherin viettelevät laulut kietovat kuulijan laulujen sisään, jotka ovat muutenkin täynnä herkullisia nyansseja.
Suprafon on kaihoisa ja romanttinen levy, joka tarjoaa varjojen lisäksi myös valoa. Aivan kaikki kappaleet eivät ole parasta A-ryhmää, mutta onneksi kokonaisuus valloittaa puolelleen. Mielenkiintoinen uusi ryhmä, joka ei pelkää työskennellä leveällä pensselillä.
