Norjalainen Obliteration sai uransa alussa hyväksynnän itse Fenriziltä, mikä ei ole ug-metallin miljoonalaatikossa lainkaan hassumpi vetoapu. Laatutietoiset körmyt ja körmyttäret pistivät nimen muistiin, ja ihan syystä, sillä esikoispitkä Perpetual Decay (2007) oli varsin mainiota Autopsyn hengessä römyävää death metalia.
Vuosikymmen myöhemmin bändin voi tunnistaa samaksi, mutta mukaan on hiipinyt selkeästi kunnianhimoisempaa otetta. Tarttuvan kompaktista mätöstä on siirrytty pykälän mustempaan ja ehkä jopa progressiivisempaan kuoloon.
Komppi mättää, blastaa, juoksee ja ajoittain myös raahautuu. Kitaroiden riitasoinnut, tuskainen kärinähuuto ja tavanomaisimpia kuvioita välttelevät riffit tekevät Cenotaph Obscuresta keskivertoa epämääräisemmän ja omaperäisemmän levytyksen. Sisäelinten ja mudan ohella mukana on ehtaa ilkeyttä ja pimeyttä.
Vanhakantaista pahuutta ja törkyä raa’an iskevästi tuotettuna esittelevä kiekko ei pelaa yksittäisten iskubiisien voimalla. Kyse on pikemminkin kosmisia syvyyksiä huokuvasta pahansuopuudesta ja kuristavasta tunnelmasta, joka suosii tympeän hidastelun sijaan ripeämpää revittelyä.