Kolumbian Bogotasta saapuva Enjeduana on mystinen yksikkö, joka ei tee itsestään numeroa. Viime vuonna peräti 66 kappaleen kasettipainoksena julkaistu nimikkoesikoinen löysi kuitenkin tiensä kotimaisen Bestial Burstin tietoisuuteen ja cd-painos on tosiasia.
Enjeduanan musiikkia kuvaillaan raa’aksi black metaliksi, mutta se on vain puolet totuudesta. Meno on toki simppeliä ja toteutukseltaan karua, mutta enimmäkseen hitaat tempot ja viipyilevät tunnelmat vievät musiikkia dsbm:n suuntaan – etenkin ulvovien laulujen osalta, jotka liippaavat läheltä Silencerin Death – Pierce Me -kulttilevyä (2001).
Jokainen albumin kappaleista on nimetty muinaisen pakanallisen juhlan mukaan. Löytyy samhainia, yulea, beltanea ja mabonia, mutta teokset ovat lopulta niin samasta puusta veistettyjä, että biisit eivät onnistu tuomaan esiin omaa identiteettiä. Pieni, tai ehkä vähän suurempikin, vaihtelu olisi todellakin paikallaan.
Enjeduanan menossa on tunnetta, jopa niin paljon, että itse musiikin toimivuus tuntuu jäävän sen jalkoihin. Kolumbialaisten mustassa metallissa on rujoa eksotiikkaa, mutta on hankala kuvitella, että kukaan saisi tästä levystä irti mitään elämää mullistavaa.