Vaikka muodonmuutos vuoden 1999 debyyttilevystä Biodegradablesta nykytilaan on huomattava, Nazca perustuu yhä tietyille musiikillisille ja temaattisille rakenteille, jotka yhdessä tekevät yhtyeen soundista ja aurasta välittömästi tunnistettavan.
Uusimmankin levyn olennaisin elementti on eittämättä Karstein Vollen laulu, joka on säilynyt tutun maanisena läpi vuosien. Myös lyriikka on aina ollut Nazcalle tärkeässä asemassa, mutta painotus on siirtynyt henkilökohtaisista kipupisteistä yhteiskunnallisten ongelmien ruotimiseen. Kaikesta synkkyydestään huolimatta Nazcaa ei ole täysin riisuttu kuivasta huumorista.
Malady-kappale sisältää eniten eilispäivän Nazcan kaunista melankoliaa, mutta älpeellä ollaan yleisestikin kaikkea muuta kuin hilpeällä päällä – vaikka Sopriti päättääkin levyn näennäisen ilomielisesti. Voisi sanoa, että ennen pinnalla lillunut ahdistus ja epätoivo on vain painunut hieman syvemmälle.
Nazcan neljäs kokopitkä on hankalampi ottaa haltuun kuin edeltäjänsä Out, mutta vähä vähältä tämäkin teos nostaa osakkeitaan. Toivomuslistalle jää mehevämpi tuotanto; olisi jännittävää kuulla, mitä kyvykäs ulkopuolinen tuottaja saisi yhtyeestä irti. Vuonna 2012 Nazca on entistä enemmän rajoja kiivaasti hylkivää vaihtoehtorockia.
Tätä kirjoitettaessa Nazcan nimetön ja napakasti 40-minuuttinen levy on saatavilla ainoastaan vinyylinä ja vain hyvin rajoitettuna painoksena.