Alun perin vuosina 1989–1996 toiminut pohjoispohjalainen thrash metal -pumppu elää nousukauttaan vasta nyt. Vuonna 2018 kehiin palanneen trion debyyttipitkä julkaistiin 2019, ja nyt seuraa jatkoa. Hyvä niin, sillä bändillä on sanottavaa ja sen tekemisessä mukavasti elinvoimaa.
Ensivaikutelmalta levy kuulostaa hämmentävän paljon Ville Laihialan tulkitsemalta tuotokselta. Niin samankaltaista Jarkko Nikkilän jermumaisen rouhea englannin kielen ääntäminen on. Vaikutelmasta ei pääse täysin irti myöhemminkään, mutta se ei haittaa. Yhtyeen vapautunut, iskevä ja napakka ajo puhuu puolestaan varsin tehokkaasti.
Bändin thrash-tyylittely on vaikuttunut 1980-luvusta, mutta siinä on modernimpi ja melodiakylläisempi ote. Levyllä ei ehkä ole täyden kympin rypistyksiä ja välillä reipas yleistaso aavistuksen keikahtaa. Monilla koukkuriffeillä varustetuista kappaleista huokuu kuitenkin kauttaaltaan pirun hyvä meininki ja asenne.
Kun Laihiala nyt mainittiin, kerrottakoon, että levyn päättävä keskitempoisempi ja rokimmalla melankolialla raskasteleva Unfreeze Me on kuin kunnianosoitus Sentencedille. Ja hieno sellainen.