Jokseenkin synkeän henkilöhistorian omaava doom-trio – kaksi edellistä rumpalia ja basisti ovat siirtyneet manan majoille – palaa hiljakseen rintamalle. Edellisestä albumista on kulunut rapiat 13 vuotta, ja kertaalleen bändi jo pudottikin pensselit santaan.
Saint Vitus oli aikoinaan Indianapolisin miehille iso innoittaja, minkä kuulee yhä. Lisäksi Karl Simonin tulkinta on välistä hyvin samanlaista kuin doom-legenda Wino Weinrichilla. Varsinkin viimeisessä kappaleessa voisi kuvitella, että Wino itse olisi fiittailemassa.
Pelkistetyt riffit laahaavat raskaasti luottaen rintalastaa tärisyttävän basson ja jylhän rumputyöskentelyn tulitukeen. Taajuuksia ei ole tukittu ylettömillä kitaravalleilla tai turhilla päällekkäisäänityksillä, vaan soundit ovat hyvin luomut. Hartaan perinnetietoista doomia, siis. Vain olennainen, eli synkeät biisit ja sabbathinsukuiset riffit, on tärkeää.
Intensiteetti ei kuitenkaan pidä koko albumin mittaa, ja eritoten Stephen Kingin teokseen perustuva The Fog meinaa lässähtää. Onneksi muut kappaleet kantavat senkin yli.
Tervetuloa takaisin, herrat. Kunnon doomia ei ole koskaan liikaa.