Oman torninsa huipulla – arviossa Nightwishin Endless Forms Most Beautiful

Nightwish
Endless Forms Most Beautiful

Nuclear Blast
4_kirvesta

Kelluimme jossain Karibian maagisen tähtitaivaan alla tammikuussa 2012, kun kättelin Tuomas Holopaista ja onnittelin pyyteettömästi yhtyeensä tuoreesta Imaginaerum-albumista – se kun kuulosti päässäni täsmälleen siltä, mihin Nightwish-tirehtööri oli koko siihenastisen uransa tähdännyt. Tuosta 70 000 Tons of Metal -risteilyn hetkestä on nyt kulunut neljättä vuotta enkä ole tavannut miestä sen koommin, mutta uusi kädenpuristus lienee paikallaan. Jälleen on edetty vaikeuksien kautta voittoon.

En ole ollut koskaan mikään fanaattinen Nightwish-musiikin diggari, mutta osaan kyllä myöntää, että Holopainen taitaa melkoisen monta asiaa sangen hyvin. Tähän asti olen pitänyt eniten kahdesta viimeisimmästä albumista, joilla ei ole ollut juurikaan tekemistä oopperan kanssa.

Esimerkiksi kummankin edeltäjälevyn avaussinglet, Dark Passion Playn Amaranthe ja Imaginaerumin Storytime, ovat tarttuvuudessaan huikeita popmetallikappaleita ja iskevät minuun edelleen. Pidän tiettyyn pisteeseen asti myös yhtyeen suurellisuuden avaruuksiin ampuvasta mahtipontisuudesta.

Ketään tuskin yllättää, että Endless Forms Most Beautiful tarjoaa yllin kyllin kumpaakin osastoa. Plus tietty vähän ylimääräistä. Evoluutiobiologian rocktähden Richard Dawkinsin puheella avautuva, olemassaolomme kimurantteihin teemoihin paneutuva albumi ottaa luulot pois jo kättelyssä, kun Shudder Before the Beautiful tarjoilee kaikki Nightwish-rakennelman peruspalikat hopealautasella. Niistä kasautuu torni, jonka varjoon on helppo sukeltaa.

Kolmospaikalta aukeava avaussingle, seesteisempi Elán, aiheutti irrallaan epäilyksiä, että Nightwish olisi hylännyt raskauden, mutta huoli on turha – albumilla orkestraatioista riisuttu biisi tasapainottaa levyn alkupään täpötäyden jyräävää menoa. Kappale vaikuttaa muutenkin levyltä käsin huomattavasti paremmalta kuin autoradiosta kompressorin läpi pakotettuna. Lopulta se osoittautuu paitsi pitäväksi lenkiksi
Amaranthen ja Storytimen aloittamassa ketjussa myös yhdeksi bändin kahdeksannen levyn avainkappaleista.

Vaikka pidin Nightwishiin aimo annoksen Abbaa tuoneen Anette Olzonin kuulaankirkkaan pirtsakasta äänestä, Floor Jansenia ei voi pitää muuta kuin yhtyeen tähän asti onnistuneimpana solistivalintana. Kyvykkääksi revittelijäksi tiedetty nainen ei ehkä esittäydy niin raisuin yksilösuorituksin kuin olisi odottanut, mutta toisaalta Jansenin ääni soi heti startista erottamattomana osana NW-kokonaisuutta. Ei sen päällä tai mitenkään irrallaan, vaan nimenomaan osana. Myös basisti Marco Hietalan laulu pysyy aiempaa tiukemmassa lieassa ja rakentaa tasapainoista kokonaisvaikutelmaa entisestään.

Itse musiikkiin tultaessa irtobiisit ja niiden osat iskevät kerrasta, mutta kokonainen albumi tuntuu ensikuunteluilla toivottoman hahmottomalta. Vaikutelmaa ei helpota, että instrumentaali Eyes of Sharbat Ghula leikkaa levyn päättävän The Greatest Show on Earth -järkäleen ikään kuin omaan nurkkaansa.

Jo yksistään tässä 24 minuuttia syövässä päätösteoksessa on pureskeltavaa tavanomaisemman pitkäsoittolevyn verran. Syntyjä syviä historian aamuhämäristä tulevaisuuteen tutkivan biisin meno on vähän kuin Pink Floydin viimevuotisella finaalilevyllä: tämän tästä tulee tunne, että reseptissä taitaa olla vähän liikaa juustoa, mutta lopulta mausta päättää kuitenkin tykätä.

Levyn arvottamista vaikeuttaa myös se, että useampi sen kappaleista luo ensialkuun fiiliksen, että eikös tämä melodia ja tuo riffi ole jo piirtynyt Holopaisen sulkakynästä useampaan kertaan. Niin varmasti onkin, mutta ainakaan mies ei kierrätä kuin itseään. Tai no, ehkä välillä vähän Metallicaa. Ja sitä Abbaa.

Lisäkuuntelujen myötä kumpikin vaiva helpottaa, ja kokonaisteokseen alkaa osata suhtautua omana, menneestä irrallisena olionaan, jonka parissa viihtyy jo pelkästään sen luoman ainutlaatuisuuden tunteen vuoksi. Holopainen on luonut Nightwishillään melodisen metallimusiikin kertomukseen kokonaan oman lukunsa. Moni yrittää, mutta kukaan muu ei osaa kuulostaa samalta. Tornin huipulla on kovin vähän tilaa.

Kaikki kuolee, levyn päätöskappale muistuttaa, mutta antaa ymmärtää Dawkinsin sanoin, että kunkin meistä vääjäämätön poismeno tarkoittaa jo sinällään lottovoittoa, sillä ilman kuolemaa ei ole elämää – ajatus on totta kai pohjimmiltaan asiaa, mutta taopa se osaksi niin sanottua maalaisjärkeä.

Kun kulloinenkin kuuntelu huuhtoutuu albumille nimen antaneen Darwin-sitaatin myötä menneisyyden aaltoihin, olo on paitsi hivenen melankolinen myös… toiveikasko? Jotain siihen suuntaan. Täytyy kysyä Holopaiselta tästä merkillisestä tunteesta tarkemmin, kun seuraavan kerran törmäämme.