Kun innostuin aavikkorockista joskus 1990-luvun puolivälissä, tämäkin olisi varmaan ollut hunajaa korville. Pörisevää kitaraa, rentoa läppää ja letkeää svengailua yhden riffin äärellä turhia äkistelemättä. Mutta hämmästyttävän alhaalla julkaisukynnys on, kun tällaista puolivalmista jamittelua pistetään ulos.
Jamittelu sinänsä ei ole ongelma, vaan se, että biisit eivät innosta eikä soittokaan kulje erityisen mukaansatempaavasti. Laulun tai riffien kekseliäisyydessäkään ei ole hurraamista, joten levyn parasta antia lienee murea soundi. Vaan kun sekään ei ole kummoinen.
Raippaa saavat nyt alan keskusjannut eli Kuyss-miehet Brant Bjork (kitara ja laulu) ja Nick Oliveri (basso ja laulu). Rumpalikin on Bjorkin bändistä, joten taitoa ja kokemusta löytyy, mutta ukkelien laaduntarkkailu on pettänyt täysin. Biiseistä ehkä yksi (A Million Beers) on laadultaan Bjorkin soolotuotannon alempaa keskikastia, loppu on vielä onnettomampaa kopistelua.
Laulu on erittäin hihastavedetyn kuuloista, ja erityisesti Oliverin huutelu ja älämölö rasittaa pahasti. Ikävä dumata legendaarisia suosikkityyppejä, mutta kun ukot ovat pystyneet soolonakin sata kertaa parempaan. Tämmöisestä hölmöilystä annettakoon kipakka puukäsi.