Tamperelainen Kihlat raivoaa debyytillään tavalla, joka ilahduttaa turboahtoon kyllästynyttä – eli toivon mukaan teistä monia.
Soittokokeneiden miesten metallinen hardcore on erittäin energistä, käsinkosketeltavaa ja luonnonmukaista. ”Metallinen” ei tarkoita tässä yhteydessä mitään kerrostalonpainoista Hatebreed-soundia vaan lähinnä hevin syrjältä leikkaavia riffejä ja komppeja. Bändi kohtelee kuulijaa nykyperspektiivistä varsin miedoin säröin mutta vahvalla vimmalla. Rajuimmillaan toiminta näyttäytyy liki äärimetallisena – vähän kuin Convergella.
Muita verrokkeja ei keksi aivan tuosta vain, mutta jos Ydinperheen, Abduktion, Aivolävistyksen ja kumppanien melskaus pelittää, luulisi uppoavan tämänkin. Osin touhusta tulee mieleen myös yhdysvaltalaisen Turnstilen riehakkuutta uhkuva rokkaus, vaikka yhtä posketon tarttuvuus jää saavuttamatta – liekö tuota toisaalta tavoiteltukaan.
Kihlojen biisit ovat hyviä, parhaimmillaan oikeinkin. Kun maailmanmenoa hapokkaasti kommentoivia lyriikoitakin kehtaa kuunnella, sen mitä selvän saa, yhtyeen esiinmarssin voi todeta sangen onnistuneeksi. Reippaan kirveen verran jää kuitenkin vielä varaa tiristää.