Onnistuu musiikillisesti jopa paremmin kuin viimeksi – arviossa Metallican live-blu-ray

Julkaistu Infernossa 7/2020.

26.10.2020
Metallica
S&M2
Blackened

Metallica oli lyönyt viime vuosituhannen loppuun mennessä tiskiin musiikillisen täyskäden. Bay Arean pillifarkkuretkue oli kasvanut sinivalaan mittaan. Se julkaisi satumaisen uransa jatkoksi mielipiteet jakaneen mutta giljoonia myyneen levykaksikon Load/Reload. Kulisseissa henkilökemioiden ja riippuvuuksien kyllästämä paine oli yltymässä ylitsepursuavaksi kuplinnaksi. Mutta vielä kerran viritettäisiin jouset. Bändi lyöttäytyi kimppaan Michael Kamenin johtaman San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa.

Ljungbyn maantielle menetetylle bassojumalalle ja taiteelliselle johtajalle, basisti Cliff Burtonille kollaboraatio olisi varmasti ollut luonteva taiteellinen siirto, hän kun haki sävellyksiinsä innoitusta klassisen musiikin suurmestareilta. Siksikään ei ole ihme, että moni Metallican kulta-ajan kappaleista soi jykevästi kuin jollekin nimeämättömälle maalle sävelletty kansallissävelmä.

Vaikka muutama muukin rock’n’roll-ikoni oli ehtinyt yhdistää ”vakavan” musiikin ja rockin, viuluja ei ollut kuultu näin raskaan musiikin rinnalla. S/M – Symphony and Metallica -konsertti oli suurmenestys, säröineenkin.

Historia, kuten tiedämme, toistaa itseään. Jopa niin irvokkaasti, että Metallica vaikutti olevan vuonna 2019 henkisesti vastaavassa kohdassa kuin 20 vuotta sitten. Pian tämänkin (!) konsertin jälkeen laulaja-kitaristi James Hetfield kirjautui vieroitukseen. Mies onkin silmin nähden lopussa. Mutta taas kerran Hetukka valjastaa jostain erikoisvoimansa. Miehen ääni on suorastaan ilmiömäisessä kuosissa, ja musiikillisesti onnistutaan jopa paremmin kuin viimeksi. On vähän pakko, sillä muutoin koko julkaisu ei olisi perusteltu.

Niitein kauluspaitansa selkämyksen koristelleen millenniaalisukupolven kapellimestarin Edwin Outwaterin johtaman orkesterin sovitukset mukailevat suurelta osin edesmenneen Kamenin vastaavia. Bändi soittaa tyylikkäästi orkesterin ympäröimänä, suorakulmion muotoisella pienellä alueella.

Onneksi nopeampia paloja on karsittu settilistasta. Kamenin sinfonia ei pysynyt thrashin kyydissä ja kokonaisuus tahtoi kääntyä kakofoniaksi. Outwaterin orkesteri tyytyy usein vain aksentoimaan kohokohtia. Viimeisimmän levyn Confusionin kohdalla tämä toteutuu selkeimmin. Vaikutelmaa omiaan soittavasta orkasta ei siis juuri pääse syntymään.

Mukana on ilahduttavasti myös deep cut -osastoa. Burtonia kunnioittava sähkösellovetoinen Kill ’em All -pala (Anesthesia) – Pulling Teeth nostattaa hyväksyvän hymyn naamalle. Loadin päättävää The Outlaw Tornia ei ole ehkä koskaan toteutettu näin veret seisauttavasti, paljolti Hetfieldin ilmiömäisen laulusuorituksen ansiosta. ”And now I wait my whole lifetime for you… I know I’ll always burn to be / The one who seeks so I may find / And now I wait my whole lifetime.” Nämä jos mitkä ovat oikeat puitteet repiä vielä hetkeksi auki ystävän menettämisen aiheuttama tuska. Ehkäpä juuri surussa on syy, miksi kappaletta on kuultu livenä niin harvoin.

Tälläkin kertaa konsertin hohtavin helmi on tarkoitusta varten vuonna 1999 sävelletty No Leaf Clover. Yhtyeen hienoimpiin hetkiin lukeutuva biisi soi suurissa puitteissa täyteläisesti. Harvemmin kuultu kappale on puhtainta ja teeskentelemättömintä tunnetta ilman juustoisuuden häivää.

Lisää luettavaa