Brassiveljesten ote ei ole ainakaan löystymään päin, mikä on viisikymppisiltä ukoilta kunnioitettava saavutus. Kiivaasti tärisevä blastbeat ei nakuta enää yhtä pitkiä sarjoja kuin bändin vanhimmilla levyillä, mutta sen asema on yhä järkkymätön.
Bändin maneerit ovat toki muutoinkin vahvasti läsnä. Mortem Solis on kolmikon kahdestoista pitkäsoitto, ja levyn riffikierroissa ei esitellä mitään, joka ei olisi ollut mukana jo katkonaisempaa sahausta esitelleellä Works of Carnagella (2003). Tämän arvostaminen riippuu sitten kuulijan asenteista, joskin on pakko myöntää, että kovin tutulta näin ahtaissa raameissa mättäminen jo tuntuu.
Toki periksiantamattoman tykityksen kyljestä löytyy myös tarttuvampia kiintopisteitä. Muutamaan kertaan pikaisesti käytetty thrash-komppi istuu muutoin puhtaasti death metalia kanavoivan brutaloinnin joukkoon niin hyvin, että sitä voisi hyödyntää enemmänkin. Necronomicalin alku puolestaan on kuin pieni tribuutti Metal Churchin nimikkoraidalle vuodelta 1984.
Samankaltaista pientä sävytystä voisi ujuttaa mukaan lisääkin, eikä bändi päätyisi vielä edes näköetäisyydelle nössöilystä.