Vuonna 2006 perustettu Abduction soitti aluksi melankolisempaa black metalia. Vuosien varrella bändin musiikki on kehittynyt progressiiviseksi ja, noh, erittäin ”ranskalaiseksi”.
Ranskalaisbändit ovat usein ”aivan vitun madnessiä”, mutta Abduction vetää täysin omilla jatsiluvuillaan heittäen peliin niin kieroa, väärää ja omituista meininkiä, että on pakko suorittaa huomattava määrä uudelleenkuunteluja.
Onko tämä nyt sitten jotain ”taideblägyä”, kuten sanottaisiin? Aivan varmasti. Eivätkä Guillaume Fleuryn sävellykset todellakaan anna armoa yhdellekään monotonista perusjyystöä kaipaavalle kuuntelijalle.
Tunti tällaista mielipuolisuutta voi tuntua armottomalta hulluudelta, mutta jotenkin Toutes Blessent, La Dernière Tue onnistuu kietomaan lonkeronsa mielen sopukoihin ja kiihottamaan pääkopan nystyröitä epämukavalla tavalla. Tämähän on kuin taiteellista Peste Noirea. Mikä helvetti näitä ranskalaisia oikein vaivaa?
Never stop the madness ja kohta vedetään taas! Onneksi maailmalta löytyy vielä näinkin kunnianhimoista musiikkia. Tässä ei ole oikeasti mitään järkeä, mutta jollain perverssillä tavalla kaikki nämä hulluuden värit onnistuvat loksahtamaan oikeisiin kippoihin. Röyhkeä levy.