Israelilainen gootti-dark-death-whatever-metallibändi luotaa isoja tuntemuksia parhaansa mukaan. Harmi vain, että ne kaikkein isoimmat fiilingit muljahtavat väkinäisen, ulkoaopitun ja teatraalisen puolelle.
Pateettisemman sektorin Paradise Lost ja My Dying Bride kuuluvat, ja seassa on myös ruotsalaisen maaperän tuoksuja. Kiusallisen lisäksi mukana on myös kohtuullisen toimivaa ulosantia.
Pinkfloydmaisesti akkarin ja fonin kera liihotteleva aloituskipale Roads lupaa ihan hyvää, joskaan Yishai Sweartzin dramaattisesti mörisevä ja nuottiviivastoa välttelevästi kailotettu laulu ei aivan vakuuta – paitsi viimeisen minuutin örinä/kärinä-vaihteen lunastusosiossa.
Vähän samaan tyyliin levy etenee muutenkin. Välillä toimii jokseenkin ja välillä heikommin, mutta ei missään kohdin ihan täysillä. Bändi soittaa siististi, ja biiseissä tuntuisi olevan verrattain mukavasti ainesta. Kappalekokonaisuudet jäävät kuitenkin hajanaisiksi – ihan kuin niistä olisi ollut tarkoitus loihtia jotakin elämää suurempaa siinä kuitenkaan onnistumatta.
Levyssä on paljon hyvää ja aika paljon huonoa, eli lopputulos jättää sekavan tuntemuksen.