Ja mikäpä siinä, sillä Paradox on edustanut aina saksalaisen voimailun parempaa laitaa. Yhtyeen soundi on sekoitus thrashin aggressiota, speedin vaivattomasti rullaavaa nopeutta ja power metalin melodisempaa ilmaisua.
Yhdistelmä on yllättävänkin omaleimainen ja välittömästi Paradoxiksi tunnistettava. Charlyn miehekäs laulu ja vauhdikkaasti pamputtavat kappaleet tulevat usein aika lähelle Blind Guardianin vanhempia kiekkoja, mutta tämä on ainoa mieleen nouseva selkeä vertailukohta.
Kai Pasemann ei ole enää menossa mukana, mutta ei tätä tyylistä sen ihmeemmin huomaa. Tales of the Weird on pariin edeltäjäänsä verrattuna pykälän progempi ja sävelmiltään kunnianhimoisempi, mutta varsin tehokkaasti tässä edelleen mätetään.
Parhaimmillaan Charlyn ranteista lähtee aika pirunmoista sahausta. Pisteet myös groovaavasti ja vaivattoman oloisesti takovalle rumpalille. Paradox on edelleen yksi niistä harvoista yhtyeistä, jotka vetoavat tasapuolisesti sekä thrashin että melodisemman metallin ystäviin, ja tekee sen vieläpä hemmetin hyvin.