Jos on koskaan miettinyt, miltä 1970-luvun kulta-aikojen Pink Floyd olisi kuulostanut, jos sen sävellystaito ja levyjen tuotanto ei olisi ollut ihan tunnetulla tasolla, Crealle kannattaa antaa mahdollisuus.
Mitä pidemmälle levyä kuuntelee, sitä enemmän tuntuu, että kyseessä on jonkin sortin kokoelma. Albumin kahdeksan kappaletta ovat toisiinsa nähden todella erilaisia, ja juuri kun meinaa päästä jonkin tunnelman sisään edes vähän, se hajotetaan.
Albumi suorastaan pursuaa hieman hupsuja teemoja, antiklimaattisia kertosäkeitä, demomaisia kitarasooloja ja pastissin pastissia milloin mistäkin progerockbändistä. Pink Floyd on etunenässä, mutta onpa melodioihin ja harmonioihin eksynyt myös Yesiä ja jopa U2:sta, eikä erityisen mairittelevalla tavalla.
Ei Dwarves & Pengvuins silti ole mikään katastrofi. Joku progenarkkari voi hyvinkin nauttia matkasta, jota taitetaan hyvin tutunnäköisellä ja -kuuloisella progevaunulla, mutta mitään sen enempää on turha odottaa.