Pseudosinfonista modernin powerin sukuista melodista heviä työstävä newjerseyläisviisikko Everdawn julkaisee toisen albuminsa nykyisellä nimellään.
Veneran melodiakielessä on tiettyä täkäläisestä pateettisuudesta vapaata raikkautta, joka ei suoraan paljasta yhtyeen esikuvia. Samaa tuoreutta ei löydy monista yhtyeen euroverrokeista, mutta siinäpä ne naislauluisten dieettihevibändien massasta erottavat seikat olivatkin.
Levyn kitarariffien liukuhihnapowermaiselle tavanomaisuudelle vetää latteudessaan vertoja vain solisti Alina Gavrilenko, joka hönkii samaa keskeneräisen mitäänsanomatonta, huilumaisen ohutta ja ääntämykseltään epäselvää lyyristä sopraanoa kuin monet keskieurooppalaiset kollegansa.
Kun 14-biisinen levy kellottaa yli tunnin, Jacob Hansenin legomuoviset soundit alkavat sylettää ja useimpien biisien mieleenpainuvinta antia on neoklassinen kitara- tai kosketinsoolo, albumi ei kestä kovin montaa kuuntelua. Richard Fischerin ansiokkaalle kitaroinnille nostan kuitenkin hattua.
Diginuorisolaisten termein ilmaistuna: Orion’s Belt -biisi pääsee playlistille, loppulevy päätyy käyttöjärjestelmän rodeen.