Näistä kavereista on kehkeytymässä todella mielenkiintoinen ryhmä. Vuonna 2020 julkaistu Anthropophagy (2020) iski takavasemmalta nenää poskelle, ja Perpetual Torture vain parantaa menoa. Ja mikä parasta, melankoliaa ei harrastella, vaikka bändi Suomesta tuleekin.
Esikoiseen verrattuna visvaa ja liejua on paise vähemmän, mutta näin kovan riffittelyn edessä on pakko taipua. Varhainen Cannibal Corpse ja erityisesti The Bleeding -albumi (1993) on erittäin vahvasti läsnä, mutta Sadistic Driven möyrinnässä on astetta rikkaampi ja kierompi ote.
Soundit ovat yhä varsin karkeaa ja kotikutoista mallia, mutta maistuvalla tavalla. Basso kolisee huomattavan pinnassa ja kaikki soi vailla moitteen sijaa.
Parasta ovat silti huolella sävelletyt biisit, joita kehitellään ja mehustellaan ilman jatkuvaa blastaamisen tarvetta. Blastiakin toki löytyy, mutta keskitempoinen ja reilusti keskivertoa mielenkiintoisempi riffittely lyö kovimmat iskut.
Pieni tekninen sävytys ja kitaroihin hyvällä maulla ujutettu kipeä melodisuus antavat päällisin puolin rujolta kuulostavalle paketille sisältöä ja kestoarvoa, jotka niin monelta luupäisemmältä aktilta puuttuvat.