Vuonna 2006 perustetun Volan debyytti Inmazes (2015) esitteli djentin pauloissa nytkytelleen progemetalliyhtyeen, jonka otteissa oli genren ylitarjontaan nähden harvinaisen kiinnostavia piirteitä ja runsas annos tarttuvuutta.
Applause of a Distant Crowdilla (2018) laulaja-kitaristi Asger Mygindin johtama tanskalaisyhtye irrottautui painavimmista djent-kahleista ja esitteli popsensibiliteettiään. Lisääntynyt melodisuus yhdistettynä harkitumpaan raskauteen nosti käsivarsikarvan jos toisenkin kohti taivaita, sinne missä yhtyeen musiikkikin liihotteli. En varmasti ole ainut kuulija, jolle meininki loi mielikuvan metallisesta Mew’stä. Meno oli siis varsin ”tanskalaista”.
Kolmannella levyllään Vola katsoo sekä taakse että eteen. Yksinkertaistaen Witnessiä voi luonnehtia kahden edeltäjänsä synteesiksi, mutta onpa levyllä myös ratkaisuja, jotka nostavat bändin erilleen paitsi omasta menneisyydestään myös pitkälti koko progemetalligenren historiasta.
Kuuluvin erikoisuus löytyy keskuskappale These Black Clawsista. Sillä levyn raskain kitaravalli saa seurakseen sykkivän biitin ja räppäystä, josta huolehtii hollantilais-amerikkalaisen hiphop-duon Shahmenin tumma ääni Bless. Erikoista ei ole niinkään moinen kimppa vaan se, miten hyvin lopputulos toimii – paperilla hieman väkinäinen yhtälö on käytännössä kaikkea muuta.
Toinen tarttuvuuskertoimeltaan huima kappale on levyn päätös, koskentinkuviollaan selvää jälkeä tekevä Inside Your Fur. Biisi on niitä tapauksia, joita soittaa ”pienissä” läpi kerta kerran perään pimeässä olohuoneessa nyrkkiä puiden. Tarpeekseen ei vain saa. Edellisalbumilla samaa paikkaa piti kakkosbiisi Ghosts, mutta nyt taajuudet ovat vieläkin tarttuvampia.
Mainitut edustavat Witnessin raskaampaa valikoimaa, mutta osaapa Vola myös herkistellä, jopa aivan balladitaajuuksilla, kuten These Black Clawsin kontrastit tasoittava Freak osoittaa. Loput levystä käyskennellään mainittujen ääripalstojen välimaastoissa joskus melodia, toisinaan riffi edellä, mutta yhtä kaikki tyylillä ja omalla tatsilla. Tuosta otteesta käy hyväksi osoitukseksi vaikkapa Napalm-biisi, jonka djenttailu ei perustu kulmikkaaseen rytmiikkaan vaan pyörivään svengiin.
Volalla todella on oma, koko ajan vahvistuva identiteettinsä. Tavallaan meno on samantyyppistä kuin brittikollega Hakenilla: reunavaikutteet ovat selkeitä, mutta esittäjästä ei voi erehtyä. Djent-kulmaa sisältävien metalliyhtyeiden joukossa Vola lienee joka tapauksessa tekijä, jota nytkytysallerginenkin saattaa kuunnella tukehtumatta.
Aivan jokainen albumin kappaleista ei kohoa kymmenkunnan kuuntelun kokemuksella mestariluokkaan, mutta ei parane valittaa, se kun jättää vain tilaa tuleville merkkiteoille. Pidän varsin selvänä, että kööpenhaminalaisosoitteesta pamahtaa vielä jokin päivä todellinen pommi.