Bändin tapa kasvatella simppeleitä mutta hypnoottisia kappaleitaan on paperilla katsoen helposti kuluva, mutta kun toimii niin toimii. Aloitusbiisi Oroborus esimerkiksi jauhaa a-osaansa mitättömät viisi minuuttia, mutta koko ajan menoon löytyy uutta vaihdetta pääasiassa uusia särömuureja sekaan heitellen.
Hitaasti mateleviin riffeihin, ultrasäröiseen grooveen ja dronepohjaisen toiston tuhovoimaan nojaava materiaali tuo mieleen Neurosisin jyräävimmillään ja Melvinsin kokeellisina laahustelevien särösinfonioidensa parissa. Satunnaisista avaruudellisista lisukkeista mielleyhtymät venyvät myös Hawkwindiin.
Edellistuotosten tapaan vahvasti instrumentaalipainotteinen Oro: Opus Alter on levy, jota kuuntelee mielellään mutta jonka erinomaisuus on liian helppo unohtaa, kun selkäydinmehuja hytisyttävä möyhennys ei höykytä kuuloelimiä. Ufomammutin diggaaminen vaatii vain sen, että muistaa tuikata levyn soimaan. Loppu hoituu takuuvarmasti itsestään.