Ui luontevasti osaksi verenkiertoa – arviossa Paradise Lost

Julkaistu Infernossa 4/2020.

Paradise Lost
Obsidian
Nuclear Blast

Nythän on niin, että käärme on luikerrellut paratiisiin: ”This one way street is gonna get you killed.” Halifaxissa on toki osattu olla synkeitä jo 30 vuotta. Tämänkaltaiset totuudet käyvät silti rintapieleen aivan eri kulmasta, kun omaakin eksistenssiään miettii nykyisin ihan tosimielellä.

Lisäksi käsillä on semanttinen paradoksi: doomilla menee juuri nyt lujaa. Pelkästään keskisestä Englannista viskotaan vanhojen tekijämiesten suunnasta laatua tiskiin niin että läiske vain käy. Uuden mestariteoksen julkaisi juuri My Dying Bride, vähän sitä ennen MDB-johdannainen Godthrymm ja nyt naamaa peruslukemille pakottaa vanha kunnon Paradise Lost. ”Hauska” yhteensattuma? Ei ehkä sittenkään, sillä historia kertoo, että hienojen albumien julkaisuaikataulut ovat linjautuneet keskenään ennenkin.

Paradise Lost toimittaa jälleen täsmälaadukkaan tyylinsä mukaisesti. Edellinen levynsä Medusa (2017) oli oiva, mutta Obsidian puhuu eri kieltä uiden luontevasti osaksi verenkiertoa. Levyllä on esillä oikeastaan koko yhtyeen historia, jopa One Secondilla (1997) kuullut popkoukut. Säveltäjä-soolokitaristi Gregor Mackintosh on kiveksi kovettunut luu. Niinpä nyökkäykset menneisyyteen hoidetaan arvokkaasti. Obsidianilla asiat tapahtuvat luontevasti, ne soitetaan vähän pirun jämäkästi ja koko hoito toistuu ämyreistä todella tanakoin äänenpainoin.

Nick Holmeskin uskaltaa hieman haastaa itseään. Livenä harmittavan usein alisuorittava mutta studiossa karismaattinen ja vahvaääninen laulaja vaikuttaa pakottomalta. Murina lähtee voimalla, ja puhtaat laulut puhkuvat sanoja juuri minulle.

Viime levyllä remmiin juurtunut kannumaisteri Waltteri Väyrynen soittaa kuin hurmiossa. Hän saa rumpusettinsä laulamaan, aksentoimaan musiikkia kuin Wigwamin Ronnie Österberg -vainaa ikään. Tyyppi suorastaan herkuttelee rumpuraidalla. Välillä kuullaan lennokasta tomityöskentelyä, sitten painetaan takapotkuisen tiukkaa peruskomppausta. Aina jostain tulee napakka filli. Todistan ammattimiehen työskentelyä niskavillat ojossa.

Obsidiaania, mustaa kivettynyttä laavaa, käytetään esimerkiksi arkeologisessa ajanmäärityksessä, mutta myös kirurginveitsien materiaalina. Jos huumori on säilynyt näin tummana ja skalpellikin pysyy ikiterässä, minun puolestani näillä asetuksilla voidaan mennä vaikka toiset 30 vuotta. Mikäli siis paratiisi ei ole pian menetetty.