Vuonna 1996 ensialbuminsa pullauttanut, nyt jo toistakymmentä levyä puskenut norjalaisryhmä Borknagar on iskenyt allekirjoittaneen päähän naulaa eritoten kahdella edeltävällä teoksellaan, Urdilla (2012) ja Winter Thricella (2016), joilla yhtyeen moneen suuntaan sädehtivä musiikillinen timantti on puristunut entistä tiiviimpään muotoon.
Borknagarin progepiirteinen black metal on tunnettu yleisen mahtipontisuuden ja avaraan luontoon nojailun ohella uljaista laulusuorituksistaan, joita on ollut perinteisesti hoitelemassa useampi naamavärkki per levy. Niistä totutuin on nyt joukosta poissa, kun pohjoismaisen äärimetallin legendoihin luettava ruotsalaisvahvistus Andreas ”Vintersorg” Hedlund poistui bändin miehistöstä ennen True Northin äänityksiä.
Vaan eipä tuo suoraan sanoen järkytä, kun toinen legendaukko, vaikka missä keitoksissa Dimmusta Arcturusiin marinoitunut basisti-laulaja Simen ”ICS Vortex” Hestnæs, hoitelee homman kotiin rikkaan tunne-elämän omaavan ammattimiehen elkein. Vortexin puhtaat ovat olleet joka tapauksessa viime vuosina kuuluva osa Borknagar-soundia, ja tuntuvatpa myös kärinät, joita kuullaan edelleen aivan tarpeeksi, irtoavan kaverista siihen malliin, että joukkoihin tuskin tarvitaan tästä eteenpäin lisävoimia – lauluapuja antava kosketinsoittaja Lars Nedland riittää. Lienee selvää, että moni tulee kaipaamaan Vintersorgin rosoisempaa tulkintaa, mutta minusta Vortexin pakkaspäivänkuulas laulu sopii yhtyeen musiikkiin erinomaisesti.
Myös Borknagarin musisointi kokonaisuudessaan on karannut kuluvalla vuosikymmenellä levy levyltä silotellumpiin maisemiin, ja True Northilla touhu puhdistuu entisestään. Jokin Lights-biisi voisi olla Amorphisin nykymateriaalin mieleen tuovin osasin melkeinpä radiokelpoa materiaalia, mutta näitä sanoja ei kannata säikähtää liikaa: kyllä Borknagar on edelleen ehta metallibändi, joskin vaikkapa samanhenkinen maanveljeskunta Enslaved on sitä jollain tapaa selvästi enemmän, jos jotain vertailua on pakko harjoittaa. Tärkeintä on, että yhtyeen soinnin tunnistaa ensi tahdeista.
Mikäli unohdetaan karsinat ja keskitytään olennaiseen, True North sisältää jälleen kerran jumalattoman hienoja, bändin perustajan ja päällikön Øystein Brunin varmalla näkemyksellä kasattuja kappaleita. Jos bändin lauluosasto on Vintersorgin mentyä hieman ”ohentunut”, sama vaikutelma nousee myös materiaalista kokonaisuudessaan. Musiikki on edelleen progevaikutteista eikä missään nimessä suoraa rockia, mutta jonkinlaista virtaviivaistumista ei voi olla havainnoimatta. Vai johtuuko tunne sittenkin enemmän Jens Bogrenin edellislevyn tapaan hanskaamista soundeista, jotka ovat ”kirkkaammat” (en nyt keksi tapparallakaan parempaa sanaa) kuin koskaan.
Niin tai näin, True North on kuunneltavuuskertoimiltaan Borknagar-mittapuun helpoimmasta päästä, enkä lainkaan ihmettelisi, vaikka tällä albumilla saavutettaisiin suurempi yleisö kuin koskaan aiemmin, oli moista suunniteltu – tai edes ajateltu – sitten ensinkään. Yhtyeestä jo ennestään pitäville True Northin luulisi joka tapauksessa tarjoavan valloittavia hetkiä.
Kun aivan upea Voices vie levyn päätöksensä ja sen sanoituksessa vedetään viimeinen henkäys, myös kuulija henkäisee. Liikutusta ei pääse pakoon.