Silläkin uhalla, ettei asia kiinnosta ketään, kerron kärkeen hieman kompleksisesta suhteestani Katatoniaan ja varsinkin bändin tekemisiin viimeisen 15-20 vuoden ajalta. Voi hyvinkin olla, että joku samaistuu näihin ajatuksiin.
90-luvun ja 2000-luvun alun Katatonia oli itselleni aina silkkaa doom/deathin ja melankolisen metallin autuutta. Ihan sama puhutaanko bändin vanhimmasta kyräilystä, Brave Murder Dayn (1996) uniikista monotonisuudesta, sitä seuranneiden levyjen lakonisesta toteavuudesta tai Viva Emptinessin (2003) ja The Great Cold Distancen (2006) raskaammasta otteesta. Katatonia keksi itseään yhä uudelleen, ja yhdistävänä tekijänä oli aina kiehtovan vetoava musiikin laatu.
Sitten tähän kilpeen alkoi tulla pikkuhiljaa säröjä. Hiljalleen Katatoniasta tuli itselleni bändi, jonka uusi levy innosti aina ilmestyessään, mutta ajan kuluessa se unohtui kuitenkin lähes täysin. Näin on tapahtunut jo pitkän aikaa.
Viime aikaisten tietojen valossa luulen vihdoin ymmärtäväni, mistä tämä kaikki johtuu.
Katatonia on yhtä kuin Jonas Renkse ja Anders Nyström. Tämän kaksikon välillä on varmasti vallinnut vuosikymmenien ajan aitoa ystävyyttä, mutta he ovat myös olleet todella merkittäviä vastavoimia toisilleen.
Se on ollut juuri Nyström, jonka rooli Katatoniassa on pienentynyt pienentymistään vuosien kuluessa. Nyt käsissämme oleva Katatonia-albumi on jo kolmas peräkkäinen, jonka sävellyksistä vastaa erittäin täysivaltaisesti Renkse. Nyströmin rooli alkoi olla melkoisen pieni jo lähes kymmenen vuotta sitten ilmestyneellä The Fall of Hearts -albumilla (2016).
Nyt Nyström on poistunut kokonaan Katatonian riveistä. Epävirallisesti hän on ollut poissa jo vuosikausia. Tilanne on siis eri tavalla sama kuin 90-luvun puolivälissä, jolloin samainen kaksikko oli edellisen kerran luovassa välirikossa.
En voi sille mitään, että Katatonia on ollut kymmenkunta vuotta epätasainen bändi. Enkä oikein pääse irti siitä ajatuksesta, että ”se jokin” puuttuu.
Nightmares as Extensions of the Waking State on 13. Katatonia-albumi ja suurin ero muutamaan edelliseen albumiin verrattuna on se, ettei se meinaa tuntua oikein miltään edes ensimmäisillä kuunteluilla. Epätasaisuutta korostaa se, että Sky Void of Stars (2023) oli erittäin suureksi osaksi tasaisen hyvää Katatoniaa, josta nautin vielä kovastikin.
Albumi kuulostaa alusta alkaen tutulta. Liiankin tutulta. Mielessä pyörii jostain syystä Jonas Renksen lukemattomat kerrat hehkuttelema Kent-fanitus. Kent on muuten upea yhtye, ei sillä. Renkse vain tuntuu olevan jumissa jonkinlaisessa omassa metalli-Kent -tripissään ja ihan kuten Kentin tapauksessa tiedetään, sellaiset sävellykset vaativat todella, todella hienoja melodioita. Luulenpa Nyströmin olleen Katatoniassa se vielä suurempi melodioitten mestari.
Renkse hallitsee parhaiten rauhallisen toteavien laulumelodioitten kirjoittamisen. Tai hallitsi ainakin ennen. Nightmares as Extensions of the Waking Statella se Renksen laulutavan harmaus, joka oli ennen juurikin sitä toimivaa lakonista toteavuutta, tuntuu yhä harmaammalta. Lähestulkoon läpilaulamiselta. Renksen tapa laulaa kuvastaa hyvin koko levyä siinä mielessä, että sävellyksissä on kyllä heleämpiä ja raskaampia osia, mutta jännitettä niiden välillä ei ole.
Kun Nightmares as Extensions of the Waking State on soinut viisi kertaa, siltä ei meinaa vieläkään pystyä nostamaan esille tiettyjä kappaleita. Thrice sisältää lupaavia jännitteitä ja Wind of No Change herättää hetkeksi toiveita siitä, että Katatoniahan saattaa vielä repiä rajojaan auki, mutta sitten sitä ei tapahdukaan. Lilac on jo kappaleen nimeä myöten niin oppikirja-Katatoniaa, ettei voi olla ihan varma, onko kyseessä uusi sävellys ensinkään. Viimeistään albumin loppupuolella The Light Which I Bleed huokuu innotonta rutiinia tehdä ihan vain Katatoniaa katatoniamaisesti.
Olen täysin varma, että Nightmares as Extensions of the Waking State on mieluisa albumi monille suurimmille Katatonia-faneille. Itselleni se on yksi Katatonian väsähtäneimmistä levytyksistä bändin 30-vuotisella levytysuralla. Se lakonisuus, joka ennen teki Katatoniasta hyvässä mielessä Katatonian, on nyt muuttunut uupuneeksi sumuksi. Tunnelmat ovat valjuja, melodiat etäisiä ja jopa ne raskaimmat riffit ovat kovin pakotetun oloisia.
Viimeisen pisteen tälle kaikelle antaa Efter Solen ihan levyn lopulla. Se on albumin minimalistisin, ja vieläpä ruotsinkielinen kappale, joka ei ole oikeastaan lainkaan Katatoniaa. Ehkä juuri siksi se on albumin paras kappale.
Joka kerta albumin päättyessä huomaan vain palaavani siihen ajatukseen, etteivät Katatonian liekit vain räisky sillä uniikilla tavalla kuin Renksen ja Nyströmin välisien kipinöiden kera, eikä tämän kemian tilalle ole tullut mitään muuta.