Nyt, kymmenkunta vuotta myöhemmin, samaa peltoa kyntävät karpaasit herättävät tuskin lainkaan antipatiaa. Tämä siitäkin huolimatta, että myös Valonkantajista tulee väkisin – jo suomalaisen miehen kärsimystä ruotivan lyriikan kautta – mieleen Rautiais-Timon ja kumppaneiden kivikovat tekemiset.
Valonkantajien kitaristi-laulaja Jarkko Nikkilä on säveltänyt ja saman tien sanoittanutkin koko levyn. Sanoja on järjestelty varsin tarkkaan, mikä on aina ilo havaita. Mukana ovat kaikki ihmiselämän valttikortit: työnarkomania, pessimismi, syyllisyys ja epäoikeudenmukaisuus, kuolemaa tietenkään unohtamatta. Kaikki tämä kurjuus on – tavallaan ristiriitaisesti – kääritty sangen tenhoaviin ja viihdyttäviin kertosäkeisiin ynnä surumielisiin melodioihin, joita sopii hyräillä valoisanakin aamuna.
Muutaman vuoden ikäinen revohka ei uudista genreään millään tavalla, mutta paatoksessa säästelemätön suomalaiskansallinen syyssynkkä löytää varmasti yleisönsä. Esikoislevy kiikuttaa mukanaan sen verran monta lupausta, että ainakin allekirjoittanut jää kaikesta mustuudesta piittaamatta toivomaan, että Valonkantajat on tuomittu julkaisemaan muitakin levyjä.