Tammikuun lopulla ilmestyvä kuudes Battle Beast -levy on pariin edeltäjäänsä nähden piristävän positiivinen yllätys. Ajoittaiset heikkoudetkin jäävät toissijaisiksi seikoiksi, kun tällaiselle musiikille olennaiset kriteerit täyttyvät kaikkea muuta kuin rimaa hipoen.
Biisit vievät mukanaan jo ensi kuulemalta, onhan sävellystyö valtaosin priimaa. Yhtyeen soundi on yhä äärimmäisen tunnistettava, mutta silti tarvittavan monipuolinen. Sitten on tietysti Noora Louhimo, joka taitaa hempeät herkistelyt, komeat karjaisut ja kaiken siltä väliltä. Vähintään puolet kappaleiden hienoudesta meneekin laulajan piikkiin.
Teatraalinen aloitusbiisi avaa albumin konseptia vahvasti, mutta tuntuu, että sirkusteema unohdetaan saman tien pitkäksi aikaa. Hämyisen avauksen jälkeen vuorossa on vauhdikasta ja iloista melodista perusheviä. Wings of Light on hemmetin hyvä ralli, vaikka en voi olla huomauttamatta, että sen intro kuulostaa Sabatonilta ja kertosäe Brother Firetribelta. Omaperäisimmillään ollaan Master of Illusionissa, joka on täydellinen esimerkki oppikirjan mukaisesta BB-hitistä. Mieleenpainuvalla ja mahtipontisella kertsillä ladattu sinkku on äärimmäisen onnistunut ja kevyesti levyn hienoimpia paloja.
Sirkusteeman pariin palataan vasta kutosraidalla. Russian Roulettessa on paljon potentiaalia, mutta en pääse yli sen väliosuudesta, vaikka sillä on mittaa vain reilut kymmenen sekuntia. Toteutus on jäänyt puolitiehen, vaikka on selvää, millaista tunnelmaa sillä on haettu. Vauvan kikatus ja mieskuoron laiska mölinä ovat lähinnä vaivaannuttavia, ja niitä kuunnellessa toivoo, että osuus olisi jo ohi. Kaiken kruunaa toistuva rumpufilli, joka muistuttaa niin paljon Rick Astleyn Never Gonna Give You Upin introa, etten tiedä, uskoisiko sitä sattumaksi.
Mahtava voimabiisi Freedom palauttaa uskon edeltävän, heh, pelleilyn jälkeen, mutta mitä onkaan tulossa? Kakkosraita peesasi Sabatonia hieman, mutta The Road to Avalonin kantava riffi on pöllitty suoraan ruotsalaisten White Death -biisistä. Enemmän tai vähemmän lainattuja ideoita on esiintynyt bändin viimeisimmillä levyillä käsittääkseni runsaamminkin. Yhtäläisyydet aiheuttavat lähinnä huvitusta, vaikka toisinaan ne ovat liian huomattavia. Nyt suurin ongelma on, että samankaltaisuuksia on yhden levyn mitalle aivan liikaa.
Kymmenestä kappaleesta noin puolet osuu juuri sinne mihin pitääkin, muutama jättää toivomisen varaa ja loput asettuvat sille välille. Albumi on ehkä totuttua synkempi ja vakavampi, mutta silti yllättävän kevyttä ja vaivatonta kuunneltavaa.
Vaikka Anton Kabasen potkuista on lähes seitsemän vuotta, miehen ”uutta” bändiä Beast in Blackiä ja Battle Beastiä vertaillaan yhä jatkuvasti. Vaikka syyllistyn siihen nyt itsekin, toivon, ettei jommastakummasta puhuttaessa tarvitsisi aina viitata ”siihen toiseen Beastiin”. Melodisen metallin kentällä on tilaa kahdelle vahvalle ryhmälle, joista kumpikin on nyt heittämällä vahvimman levynsä äärellä.
Myönnettäköön, että olen vältellyt tähän asti BB:n uudempaa tuotantoa kuin ruttoa, lukeudunhan sen toisen Beast-leirin ääriuskovaisiin kannattajiin. Jos kaltaiseni periksiantamaton jääräpää kykenee antamaan bändille uuden tilaisuuden, jokainen vastaavassa tilanteessa oleva pystyy samaan, jos vain haluaa. Lopulta kyse on vain ja ainoastaan musiikista.