Music for Nations -levy-yhtiö lanseerasi vuonna 1985 Speed Kills -kokoelmalevyjen sarjan, jonka nelososa Speed Kills… But Who’s Dying? (1989) oli itselleni hyvin merkittävä esitellen tuon ajan kuumimmat ja kovimmat mättöorkat. Osa bändeistä oli toki tuttuja kaikille alan harrastajille ja loppuja yritettiin puskea isommiksi.
Tuplakokiksen nimen relevantti kysymys ponnahti mieleen Besiegedin kakkoskiekkoa kuunnellessa. Vauhtia piisaa, mutta tuleeko raatoja?
Pitäähän death-thrashissä vauhtia olla, sehän on selvä, eivätkä kanadalaisten nopeudet nouse edes naurettavalle tasolle. Laadukasta venkoiluriffittelyä piisaa ja otteessa on omaa aggressiivista ilmettä, mikä tekee erittäin ytimekkäästä 27-minuuttisesta hengästyttävän muttei tylsistyttävän vauhtirynnistyksen.
Toimivasta räväkkyydestä huolimatta jokaisen seitsemän kappaleen kohdalla miettii, kohdistuisivatko niiden iskut niskanikamiin vieläkin tarkemmin ja voimakkaammin, jos nakit liikkuisivat otelaudoilla edes hivenen maltillisemmin. Tehoja sävellyksistä ei puutu, mutta sovitukset tuppaavat sutimaan ja keulimaan vähän liikaa.