Saksalaisen death metal -partion tekemisiä tuli diggailtua miedosti ysärin alussa. Bändin tavanomaista HM2-rynnimistä viistompi, semi-tekninen ja paatoksellisen taiteellinen ote oli virkistävää kuultavaa. Viimeisen 30 vuoden tuotantoa ei ole tullut kuunneltua, mutta menosta tulee edelleen samat vibat.
Meininki on osaavaa ja silti sopivan hurjaa. Suurieleisiä vaskipaisutteluja ja thrashin tiukkuutta satunnaisiin bläkkistuoksuihin yhdistelevä, liukkaasti tykittelevä paukutus on mukavan tarttuvaa. Riffeissä on ruhjovaa iskuvoimaa, eikä yhtye ole unohtanut myöskään oikein toteutetun örinän tarttuvuusominaisuuksia. Kun myös dynamiikka on hallussa, eikä ainakaan levällään, levyn kuuntelu on sopivasti intensiivinen askare.
Yleensä kuolometallilta kaipaa syvempää viemäriä ja rupisempaa jyrnintää, eikä sinfonisia elementtejä tai bläkkissävyjä odottele vesi kielellä. Atrocity on todiste siitä, että poikkeus vahvistaa säännön. Orkkisgubbe Alexander Krullilla (ja muulla Leaves’ Eyes -miehistöllä) on selkeästi ote tallella.