Mikä sopisikaan pimeiden syysiltojen soundtrackiksi paremmin kuin uusi Skepticism-levy? Funeral doomin pioneerinimi on aina ollut taitava porautumaan pimeyden ja melankolian äärimmäiseen ytimeen ja muovaamaan siitä ihokarvoja nostattavaa taidetta.
Yhtye on pitänyt 30-vuotisen uransa aikana yllä verkkaista levytystahtia, muttei ole koskaan päästänyt käsistään kelvotonta tekelettä. Siinä missä edellinen levy, Turun Klubilla livenä äänitetty Ordeal (2015), oli lähes 80 minuutin mitassaan melkoisen massiivinen teos, alle 50-minuuttinen Companion, yhtyeen kuudes albumi, ei hautaa kuulijaansa aivan yhtä laajan suruvallin alle.
Tällä kertaa kappaleissa on paitsi eteerisyyttä ja tilan tuntua myös riffivetoisempaa, energisempää otetta, joka tuo musiikkiin uudenlaista draivia. Mitenkään hilpeää saati pirteää yhtyeen musiikki ei tietenkään ole, mutta nyt melankoliasta on saatu revittyä irti tavallista enemmän kauneutta. Toisinaan tunnelma on levollinen, jopa varovaisen toiveikas.
Toisaalta Companion muistuttaa jollain tavalla debyyttilevy Stormcrowfleetistä (1995), mikä kielii tietysti siitä, että orkesteri on pysynyt uskollisena juurilleen. Assosiaatio syntyy lähinnä tavasta, jolla kitarat ja koskettimet on sovitettu äänikuvaan. Niiden välillä on hyvä tasapaino, ja kappaleet kuulostavat mukavan ilmavilta. On toki selvää, että näkemys on jalostunut 26 vuoden aikana, mutta perusydin on silti sama.
Luulot otetaan pois heti avausraita Callalla, joka tarjoaa niin murheellista paatosta, että sydän pakahtuu. Seuraava tähtihetki koetaan kolmannella raidalla The March of Fourilla, jonka apokalyptisen murskaava kauneus on jotain toismaailmallista. Kohokohdista huolimatta levyllä ei ole mitään turhaa, vaan sen kaikki kuusi kappaletta näyttelevät osansa suuremmassa kokonaisuudessa. Tekstit toimivat sinä viimeisenä liimana, joka sitoo sävellykset yhteen.
Albumi onkin jäsennelty loisteliaasti. Levyn draaman kaari tuntuu hieman novellimaiselta, ja sen jokainen kappale on oma lukunsa samassa tarinassa. Mistään kronologisesti etenevästä narratiivista ei ole kyse, vaan tekstit liikkuvat abstraktien visioiden ja tuntemusten maailmassa. Tietty sama tunnelma ja teema niissä silti toistuu läpi levyn.
Kauniilla akustisen kitaran näppäilyllä alkava The Inevitable pyytää meitä hyväksymään vääjäämättömän, menetyksen ja kaiken katoavaisuuden. Sävy on kuitenkin uhmakas, jopa uljas. Se kertoo, että kaikessa tässä kurjuudessa on kauneutensa. Elämän rajallisuuden hyväksyminen on voimaannuttavaa.
Kyseisestä kappaleesta päästään dramaattisilla syntikkamatoilla ja levyn hienoimmilla kitarakuvioilla varustettuun päätösraitaan The Swan and the Raveniin, jonka sanat kiteyttävät parhaiten sen, mistä yhtyeen musiikissa on kyse: ”In the brightest light lies the dark / In the deepest dark grows the light.”