”Yhdistelmä angstista teinityttöä puhuttelevia vampyyriteemoja ja goottielementtejä” -klassikkoarviossa Moonspell

Infernon heinäkuun klassikkoarvioiden viidennessä osassa ulvotaan Moonspellin 30-vuotiaan Wolfheart-albumin mukana, kun Jonna Ikonen kertoo suhteestaan tähän kivijalkalevytykseen.

10.07.2025
Moonspell
Wolfheart
Century Media

Taisin olla jotakuinkin neljätoista, kun sain ensimmäistä kertaa käsiini Moonspellin debyyttialbumi Wolfheartin (1995). Muistan, kuinka tuijotin digipackin älysiistiä valkoista kantta, jossa kaksi sutta on hampaat tanassa toistensa kimpussa. Palasin hivelemään sitä uudestaan ja uudestaan, ja se on minusta edelleenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan eräs puhuttelevimmista kansikuvista kautta aikojen.

Tämä levy oli yksi niistä, jotka toimivat minulle porttipäihteenä raskaampaan tavaraan. Olin jo tätä ennen löytänyt tieni kotimaisen Sentencedin äärelle, ja mitä lähemmäs heidän tuotantonsa alkupäätä kuunteloissani pääsin, sitä enemmän hyvää vauhtia mustuva maailmankuvani halusi löytää lisää karjuntaorkestereita. Wolfheart tipahti käteeni sattuman kaupalla juuri oikeaan aikaan.

Siinä yhdistyivät sopivalla tavalla pahemman kerran angstista teinityttöä puhuttelevat vampyyriteemat ja goottielementit, joita terävöitettiin örisemällä, jottei keitoksesta tullut liian juustoinen. Siis onhan se nyt niin juustoinen, että kantta hivelleet käteni haisevat vieläkin sateisella ilmalla cheddarilta, mutta ei sitä kypsymätön kuuntelija silloin osannut hahmottaa. Onneksi.

Pätkän verran turhan syvältä ammennetussa miehisessä mölinälaulussa ja hieman huojuvassa naisartistin tulkinnassa on jotakin hyvin yhdeksänkymmentälukulaista. Ei tunnettu niinä päivinä autotunea, vaan annettiin paskan haista, jos sitä sattui touhutessa joskus vähän turahtamaan. Rosot ja hetkestä riippuvainen orgaanisuus kuuluivat taiteen tekemisessä asiaan, etenkin aloittelevilla artisteilla, ja juuri tämä teki touhusta aitoa. Tärkeintä ei ollut tekninen virheettömyys vaan se, että tunne välittyy.

Vaikka musiikkimakuni on vuosien saatossa jalostunut jonkin verran, palaan tämän albumin pariin säännöllisen epäsäännöllisesti. Se on tietenkin massiivinen nostalgiatrippi, mutta myös aidosti hurmaava paikoittaisesta kömpelyydestään huolimatta, ja senkin takia. Eikä se tietenkään ole pelkkää kompurointia, vaan kuulen siinä edelleen paljon sitä samaa viettelystä, jonka pyörteisiin katosin aikoinaan peruuttamattomasti.

Heti ensikuulemalta minut sai väkevimmin otteeseensa avausraita Wolfshade (A Werewolf Masquerade) ja se on edelleen mielestäni levyn parasta antia. Aivan kannoilla seuraa viimeinen biisi Alma Mater. Eipä taida olla sattumaa, että nämä ovat albumin raskaimmat kappaleet. Syötti oli nielty, ja tukevasti kitusissa kiinni.

Trebaruna on biiseistä ainoa, joka on hiertänyt minua vastakarvaan alusta lähtien. Vaikka juustotutkani olikin ensikuunteluilla vielä totisesti kehitysasteella, tämän sekin sentään nappasi. Vaikkei Kola-Ollista oltu tuolloin vielä kuultukaan, oli pakko tuumata, että kappaleen lentäen överiksi menevät kailotukset olivat turhan hapokasta haipakkaa jopa sofistikoitumattomalle teinille. Asiaa ei auta sen tasapaksu melodiajunttaus ja koko raidan läpi rasittavasti vinkuva säkkipilli tai mikä lie kukkopilli, joka hieman rikkoo pahaenteistä tunnelmaa susien ja verellä läträämisen keskellä. En silti tietenkään levyä kuunnellessani skippaa sitä, vaan se kuuluu erottamattomana osana kokonaisuuteen.

Silloin on tehty jotakin oikein, kun kuluttaja haluaa palata saman levyn, kirjan tai elokuvan pariin, vaikka vuodet vierivät ja ihminen kehittyy siinä välissä paljonkin. Tästä tunnistaa klassikon.